Kristinusko, sen tulkinta ja ihmisen rajallisuus – Missä kohtaa tiet erkanevat?
Kuvasin edellisessä artikkelissa kristinuskon historiaa vanhan testamentin kautta.
Tarkastellaan tähän teemaan liittyviä sidoksia lisää – kirkkokuntien, niiden opetusten, pyhien tekstien ja kirkolliskokousten kautta.
Jokaisen ”ajattelevan” tulisi perehtyä laajemmin näihin eri käsityksiin, ymmärtääkseen paremmin kokonaisuutta ja sitä kautta myös itseään.
Samalla olisi myös yritettävä ymmärtää, että samassa yhteydessä syntyy ainakin yksi perustavaa laatua oleva ongelma: mitä enemmän kokonaisuutta selitetään näiden valmiiksi kyhättyjen järjestelmien kautta, sitä helpommin itse ydin katoaa näkyvistä.
Lähimmäinen törmää nopeasti loputtomiin kerrostumiin joka puolella.
On juutalainen Tanakh, kristillinen Vanha testamentti, katolinen, protestanttinen ja ortodoksinen kaanon, etiopialainen laajempi perinne, Uusi testamentti, Paavali, Luther, kirkollinen traditio, sovitusoppi, pelastusoppi ja lopulta joukko erilaisia teologisia koulukuntia, jotka selittävät samaa perintöä eri tavoin.
Kuvittele – jokainen näistä järjestelmistä rakentaa instituutionaalisen kehyksensä subjektiivisen ymmärryksensä kautta, mutta lopputulos on silti sama kaikkialla: ihminen jää edelleen kysymään, mikä tässä kaikessa on olennaista.
Tämä kysymys ei todellakaan ole turha. Päinvastoin. Se on ainoa oikea kysymys.
Ensimmäinen kivi
Kronologisesti tarkasteltuna kristinuskon historiallinen perusta on Vanhassa testamentissa. Vielä tarkemmin sanottuna sen ytimessä on ajatus Jumalan tahdosta ihmiselle: laista, vastuusta, oikeasta ja väärästä. Tässä kokonaisuudessa Mooseksen saamat kymmenen käskyä muodostavat poikkeuksellisen kirkkaan rungon. Niitä ei tarvitse tai nimenomaisesti pidä vääntää monimutkaisiksi järjestelmiksi (kuten on tapahtunut), jotta niiden perusviesti ymmärrettäisiin aina ja ikuisesti oikein.
Älä tapa.
Älä varasta.
Älä valehtele.
Älä himoitse.
Kunnioita.
”Elä oikein suhteessa toisiin ihmisiin ja suhteessa siihen, mikä on itseämme suurempaa.”
Yksinkertaistettuna: ihmisen pitää olla hyvä.
Tämä ei tarkoita naiivia hyvän mielen moraalia, vaan perustaa, jonka päälle terve elämä, yhteisö ja sivilisaatio voivat rakentua. Jos tämä ylevä periaate olisi historiamme havinoissa kyennyt pysymään ajattelumme keskiössä, myös myöhempi uskonnollinen kehitys olisi voinut kulkea hyvin toisenlaiseen suuntaan – voidaan vahvasti olettaa, että se myös oli pyhä alkuperäinen tarkoitus – opettaa väkiluvultaan kasvavaa ihmiskuntaa kunnioittamaan toisiaan.
Missä kohtaa tie alkoi mutkistua?
Kristinusko ei kuitenkaan jäänyt tähän yksinkertaiseen moraaliseen perustaan. Vähitellen mukaan tuli yhä enemmän tulkintaa, auktoriteetteja, kirkollista järjestystä, oppiriitoja ja valtaa. Samalla tekstien ympärille rakentui instituutioita, jotka eivät enää vain selittäneet pyhiä kirjoituksia, vaan alkoivat käytännössä hallita sitä, mitä niiden kautta sai ajatella.
Tässä kohtaa tulee näkyviin yksi historian suurista jännitteistä: samaan aikaan kun uskonto puhuu Jumalasta, rakkaudesta ja pelastuksesta, ihminen tuo siihen mukaan omat tarpeensa. Vallan, aseman, omaisuuden, kontrollin ja oikeutuksen omalle toiminnalleen.
Kirkko ei ole tässä poikkeus, vaan osa ihmisen historiaa. Ihminen rakentaa järjestelmän, ja järjestelmä alkaa suojella itseään. Tätä tapahtuu uskonnossa, politiikassa, tieteessä ja kaikissa ideologioissa. Siksi kirkon historiaan mahtuvat myös anekauppa, inkvisitio, ristiretket ja monet muut oudot muodot, joissa alkuperäinen moraalinen ydin jää rakenteiden ja vallankäytön alle.
Tätä ei tarvitse sanoa syyttävästi. Se on inhimillinen kehityskulku. Mutta samalla on sanottava rehellisesti: se ei ollut Jumalan alkuperäinen tahto.
Lutherin rohkeus ja Lutherin virhe
Martti Luther oli kova sälli. Siitä ei pääse mihinkään. Hän uskalsi nousta kirkon vallitsevaa järjestelmää vastaan aikana, jolloin sellainen ei ollut vain älyllinen vaan myös hengenvaarallinen teko.
Hän näki, että kirkko oli ottanut itselleen liikaa valtaa, tulemalla väkivalloin ihmisen ja Jumalan väliin. Hän näki, että pelastuksesta oli tullut käytännössä hallittava ja kaupattava asia. Tässä mielessä hän löi halkeaman järjestelmään, joka oli alkanut omistamaan jotakin, mitä kukaan ei voi omistaa.
Samalla Luther erehtyi omalla tavallaan raskaasti.
Kun painopiste siirtyi siihen, että ihminen vanhurskautetaan uskosta Jeesukseen, eikä Mooseksen lakiin perustuvista teoista, koko kristillinen perusta alkoi kallistua toiseen asentoon.
Vanhurskaus tarkoittaa “oikeassa olemista” — mutta kiista syntyy siitä, tuleeko se uskosta vai tekojen kautta.
Ihminen saattoi alkaa ymmärtämään asian niin, että usko Jeesukseen on ratkaisevaa ja teot tulevat vasta toissijaisina. Vaikka luterilaisuus ei virallisesti opeta, että teoilla ei olisi väliä tai seurauksia, käytännössä tämä painotus ”uskoa” on avannut ihmiselle valtavan liikkumatilan selittää kaiken aina itselleen parhain päin – ilman mitään ristiriitaa uskonsa ja tekojensa välillä.
Tämän näkee kaikkialla. Ihminen voi puhua uskosta, rukoilla, osallistua seurakunnan elämään ja samaan aikaan olla ahne, vallanhimoinen, julma, itsekeskeinen ja välinpitämätön. Ego pysyy keskiössä, mutta ihminen kokee silti olevansa oikealla puolella arvomaailmaa, koska hänellä on usko Jeesukseen ja oikea kielellinen ilmaisutapa puhua siitä.
Tässä kohtaa ongelma ei olekaan enää vain omaksuttu oppi. Ongelma on se, että oppi antaa mahdollisuuden piiloutua todellisuudelta.
Usko, tieto ja gnosis
Pelkkä usko ei todellakaan pelasta ketään, mitä ikinään pelastumisella halutaankaan ymmärtää. Jos usko ei muuta ihmisen ajattelua, toimintaa ja seurauksia, se jää helposti retoriikaksi, identiteetiksi tai suojakuoreksi.
Tämän vuoksi on tehtävä ero kolmen asian välillä.
Usko on vain väite, luottamus tai omaksuttu näkemys jostakin ihmistä suuremmasta. Se voi olla aito, mutta se voi myös olla tapa välttää todellisuuden kohtaaminen.
”Uskon niin valtavasti Jeesuksen tarjoamaan pelastukseen, että minun ei tarvitse välittää mistään muusta mitään.”
Tieto on opittua, luettua, ulkoa muistettua ja järjestelmiin sidottua. Sitä voidaan kerätä paljon, mutta tieto itsessään ei vielä muuta ihmistä.
Gnosis taas tarkoittaa tässä yhteydessä oivaltamista, joka ei jää ajatuksen tasolle vaan muuttuu elämäksi. Gnosis tieto ei ole vain syvempää ymmärrystä siitä, mikä on totta, vaan kykyä toteuttaa universaaleja lakeja arjessa niin, ettei ajatus, toiminta ja seuraus ole enää ristiriidassa keskenään.
Tämä ajatus kantaa pitkälle ja kestää aikaa sekä pohtimista joka kulmalta.
Tässä kohtaa monet suuret ajattelijat kohtaavat toisensa, vaikka ovat eläneet eri aikoina ja eri kulttuureissa. Platon, Rumi, Jung ja monet muut näkivät omalla tavallaan saman suunnan: totuus ei ole vain käsite, vaan jotain, mikä pitää nähdä, kokea ja tulla todeksi ihmisen omassa toiminnassa.
Miksi teologia ei ratkaise tätä
Teologia tutkii, tulkitsee ja jäsentää uskoa monissa erilaisissa kategorioissa. Se on hyödyllistä pohtimista aina siihen asti, kunnes siitä tuleekin oman kehyksensä vanki. Teologia ei ole puhdas totuustiede, koska se on sidoksissa traditioon, instituutioihin ja eri yhteisöihin kuten edellisessä artikkelissa selitin eri kirkkokuntien käsityksiä kautta.
Se ei voi purkaa omaa perustaansa loppuun asti, lakkaamatta olemasta vain teologiaa.
Tästä syystä teologia ei voi koskaan ratkaista itseään sisältä käsin. Sama koskee muitakin järjestelmiä, myös tiedettä omalla alueellaan. Jokainen järjestelmä yrittää rajata, määritellä ja hallita jotakin, mikä on lopulta suurempaa kuin järjestelmä itse.
Tämä ei tarkoita, että teologit olisivat tyhmiä tai vilpillisiä. Se tarkoittaa, että he katsovat kokonaisuutta rajallisesta pisteestä käsin. Niin tekevät kaikki muutkin instanssit.
Tämän vuoksi olisi rehellisempää sanoa, ettei kyse ole siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan siitä kuinka rajallisesti kukin näkee kokonaisuuden.
Miksi ei kannata kinastella
Ihmiset näkevät kokonaisuutta eri rajoista käsin, eivätkä halua ylittää rajojaan. Tämä ei johdu aina pahantahtoisuudesta tai vääristyneestä motiivista. Usein kyse on identiteetistä, turvallisuudesta ja siitä, että oman ajattelun ylittäminen tuntuu liian haastavalta. Vanha kehys antaa merkityksen ja suojan, vaikka se samalla rajoittaa.
Siksi kirkkokuntien sisällä syntyy loputtomasti uusia tulkintoja. Eksistentiaalinen teologia korostaa kokemusta, systemaattinen teologia rakentaa käsitteellistä järjestystä, konservatiivinen teologia pitää kiinni opillisesta varmuudesta.
Jokainen näistä näkee vain osan – kukaan ei hallitse kokonaisuutta.
Mutta tästä ei tarvitse tehdä sotaa. Rajallisuus koskee kaikkia. Ei kannata kinastella siitä, kuka omistaa totuuden, jos totuus ei olekaan omistettavissa.
Etiopian pyhien kirjoitusten sekä raamatun jälki ja kadonneet painotukset
Kun kuvaan tuodaan mukaan laajemmat kaanonit, kuten Etiopian raamatullinen perinne, käy ilmeiseksi, että historiallinen kristinusko ei ole koskaan ollut yksiselitteinen suljettu paketti. On säilynyt tekstejä ja painotuksia, jotka eivät mahtuneet lännen vakiintuneeseen kaanoniin. Tämä ei automaattisesti tarkoita, että laajempi kaanon olisi ratkaissut kaiken, mutta se osoittaa kiistatta, että myöhemmät rajaukset eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan eri tahojen tekemiä valintoja.
Juuri tästä syystä koko rakennelmaa on syytä tarkastella uudelleen.
Ei vain kysyen, mitä tekstejä on mukana, vaan mitä on jätetty pois ja mitä painotuksia on samalla kadotettu.
Ehkä juuri siellä on säilynyt enemmän sellaista, mikä puhuu sisäisestä muutoksesta, ihmisessä olevasta jumalallisesta mahdollisuudesta ja siitä, ettei lopulta kirkon välikäsi ole, eikä koskaan ole ollutkaan välttämätön lisäapu, löytääkseen sen, mikä on valmiina jokaisen ihmisen sisällä, eikä suinkaan ulkopuolella.
Mitä jää jäljelle?
Kun kaiken tämän kerrostuman kuorii pois, jäljelle jää yllättävän yksinkertainen kysymys:
”miten ihmisen tulisi elää?”
Ei riitä, mihin hän kertoo uskovansa. Ei riitä, mitä järjestelmää hän puolustaa. Ei riitä, että hän osaa siteerata oikeita jakeita tai kuulua oikeaan kirkkokuntaan. Ratkaisevaa on se, miten hänen ajattelunsa muuttuu toiminnaksi ja mitä siitä seuraa toisille ihmisille.
Ajatus. Toiminta. Seuraus.
Siinä on mittari, jota mikään dogmi ei pääse pakoon.
Ja siksi loppukaneetti on tämä:
Ajatus -> toiminta -> seuraus. Jos nuo ovat linjassa Mooseksen kymmenen käskyn kanssa, ei ole ongelmia kellään eikä missään.
Usko on vain tapa piiloutua tältä todellisuudelta.
