Sigmund Freudin viimeinen suuri teos, Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto, ei ollut pelkkä historioitsijan tutkielma. Se oli oppineen ja aikansa valaistuneen miehen viimeinen, radikaali rehellisyyden osoitus totuudesta, jota niin harva suostuu näkemään. Freud tiesi tarkalleen, millaisen raivon hän herättäisi väittämällä kirjassaan, että juutalaisuuden suurin sankari oli egyptiläinen ja että oma kansa oli hänet murhannut. Mutta Freudille totuus oli kalliimpi kuin julkinen suosio tai oman yhteisön suoja. Hän valitsi toisin, uskalsi asettua vastavirtaan, koska hän ymmärsi, että vain rikkomalla kollektiiviset valheet yksilö voi vapautua.
Asettamalla itsensä tämän valinnan eteen, useimmat meistä perääntyvät – syynä on pelko siitä, että joutuu valtavirtaa vastaan, joka kuuluu epämukavuusalueeseen.
Hän ei ollut pelkkä teoreetikko, vaikka hän verhoili oivalluksensa tieteelliseen asuun. Hänen ”fanaattisuutensa” oli itse asiassa lahjomatonta kirkkautta: hän näki ihmismielen syvimmän rakenteen läpi ja ymmärsi, että uskonto on usein vain monimutkainen suojamuuri todellisen kohtaamisen edessä. Hänen vaikutuksensa psykologiassa ja sen ymmärtämisessä on kiistaton.
Kun asetamme Freudin rinnalle 1200-luvun suuren mystikko Rumin, näemme kaksi maailmanhistorian suurinta mielen arkkitehtia. Siinä missä Freud käytti älyllistä kirurgiaa leikatakseen auki harhat, Rumi käytti runoutta ja tanssia sulattaakseen ne pois. Freud provosoi ärtymystä riisumalla ihmisen alasti, Rumi taas herätti ekstaasia osoittamalla, ettei vaatteita (egoa) koskaan ollutkaan. Molemmat ymmärsivät saman peruslain: totuutta ei voi omistaa, se on koettava.
Tämä yhteinen ymmärrys vie meidät syvemmälle siihen, miksi selittäminen on usein vain valmistelua sille hetkelle, jolloin sanat loppuvat.
Tyhjä sivu ja kuiskaus: Selittämättömän selittäminen
Ihmiskunnan historia on suurten ”selittäjien” historiaa. Olemme rakentaneet katedraaleja kivestä ja teorioita sanoista vain siksi, että pelkäämme sitä hiljaisuutta, joka vallitsee ymmärryksemme rajalla.
Teoria: Turvallinen harha ymmärryksestä
Teoria on ihmismielelle helpoin tapa yrittää hallita tuntematonta. Se on siisti, looginen ja ennen kaikkea – se pitää meidät turvassa epämukavuusalueemme ulkopuolella. Voimme analysoida Freudin ”isämurhaa” tai Rumin ”rakkautta” loputtomiin nojatuolista käsin, mutta se ei koskaan tee sitä, mitä me siltä syvimmillämme haluamme. Se ei muuta meitä.
Teoria on kuin nälkäinen ihminen, joka lukee ravintolan ruokalistaa ja uskoo tulevansa täydeksi. Me haluamme uskoa, että ymmärtämällä mekanismin olemme kokeneet ilmiön. Tämä on mielemme luoma harha: luulemme saavuttaneemme ”valaistumisen”, vaikka olemme vain rakentaneet uuden, kauniimman pilvilinnan vanhan tilalle.
Valon ja varjon aito kohtaaminen
Aito oivallus ei ole koskaan pelkkää älyllistä tyyneyttä. Se ei ole palkinto, joka saadaan lukemalla oikeat kirjat. Jos ”valaistumista” ei ohjaa raaka, suodattamaton kokemus, siinä tapauksessa tunne ”valaistumisesta” on vain mielen luoma simulaatio. Monen hengentienkulkijan on lähes mahdotonta hyväksyä tätä sisimmässään.
Se ei ole anteeksipyytämisen hetki vaan pelon ohjaama selittely itselle parhaaksi päin.
Tämä ymmärtämistä laajentava kokemus tarkoittaa lähes poikkeuksetta kärsimyksen aikaa. Se on se hetki, jolloin teoria pettää, suojaukset murtuvat ja ihminen seisoo alasti oman keskeneräisyytensä edessä. Se on pelottavin paikka, johon ihminen voi joutua, koska siellä ei ole hallintaa. Mutta juuri siellä – siinä kivussa, jossa vanha minuus murenee – syntyy tila, johon uusi ymmärrys voi todella laskeutua.
Altistuminen: Hallitsemattomuuden sietäminen
Todellinen oppiminen tapahtuu vasta siinä tilassa, jossa emme enää tiedä, keitä olemme, mutta saamme mahdollisuuden löytää itsemme. Se on alttiutta sille, mitä emme vielä ymmärrä ja mitä emme voi hallita. Freud kutsui tätä ”vastarinnan murtamiseksi”, mystikot ”pimeäksi yöksi”.
Kaikki yritykset, yrittää selittää selittämätöntä ovat lopulta vain vihjeitä tästä prosessista. Ne eivät ole itse maali, vaan kutsuja astua ulos teorian suojasta. Korkeampi tietoisuus ei ole tiedon keräämistä, vaan kykyä sietää sitä totuutta, ettei mikään sana tai käsite voi koskaan vangita elämän liekkiä.
Summa summarum
Lopulta totuus ei löydy tekstistä, vaan lukijasta, joka uskaltaa sulkea kirjan. Freud antoi meille veitsen, jolla leikata auki harhat. Rumi antoi meille viinin, jolla huuhdella pelko pois. Mutta aito ymmärrys syntyy vasta siinä hiljaisessa ja ehkä kipeässäkin hetkessä, kun suostut kohtaamaan sen, mille ei ole sanoja – se on koettava, että voimme nähdä.
Juuri siellä, missä hallinta loppuu, alkaa todellinen elämä. Se on pelottavaa, mutta se on ainoa paikka, jossa olemme todella elossa.
