Monissa perinteissä sana pyhä liittyy myös ihmisiin. Joissakin kirkoissa hengellisiä johtajia puhutellaan pyhiksi, ei siksi että he olisivat ihmisinä täydellisiä, vaan siksi että heidän virkaansa pidetään erityisenä.
Historia muistuttaa kuitenkin nopeasti, että virka ja ihminen ovat kaksi eri asiaa. Yksikään järjestelmä ei ole koskaan onnistunut muuttamaan ihmistä täysin virheettömäksi – vaikka titteli olisi kuinka korkea tai kaapu kuinka juhlava.
Ehkä siksi on hyödyllistä nähdä tällaiset nimitykset ennen kaikkea symboleina. Ne kertovat enemmän siitä, miten yhteisö haluaa nähdä maailman kuin siitä, millainen yksittäinen ihminen todella on – vaikka olisi kyseessä katolliseen kirkkokuntaan kuuluvien ihmisten (1.4 miljardia) pyhistä pyhimmästä paavista.
Tässä kohtaa keskustelua voidaan ihan hyvin jo siirtyä katolisen kirkon synkästä menneisyydestä, Vatikaanin katakombien kautta tähän hetkeen. Pyhistä pyhintä rasittaa ristiretket, kolonialismi, inkvisitiolaitos ja pedofilia, yhdistävä tekijä näiden kesken taitaa olla väkivalta.
Mutta sama ilmiö ei koske vain uskonnollisia instituutioita. Se näkyy myös tavallisessa keskustelussa. Me nostamme ajatuksia, mielipiteitä ja identiteettejä jalustalle – ja kun niitä kosketaan ”sopimattomasti”, reaktio voi olla yllättävän voimakas.
Pyhyys ei siis ehkä ole vain instituutioiden ominaisuus. Se voi olla myös ihmisen tapa suojella omaa maailmaansa.
Sana pyhä tekee jotain erikoista keskustelulle. Kun jokin asia julistetaan pyhäksi, puhe muuttuu varovaisemmaksi. Pyhää ei kosketa kevyesti, eikä sitä mielellään pureta osiin tavallisilla kysymyksillä.
Silti maailma on täynnä pyhää.
Uskonnoilla on omansa. Kulttuureilla omansa. Ja usein myös yksilöillä. Yhdelle pyhä on kirja, toiselle paikka, kolmannelle ihminen tai virka. Sana vaihtuu, mutta ilmiö on sama: jokin nostetaan tavallisen yläpuolelle – mutta onko siinä lopulta järkeä?
Hengentiellä tämä ilmenee guruisminä – turhia opettajia kaikkialla, koska oikein ymmärrettynä henkeä ei voi opettaa, se pitää kokea. Joku viisas sanoi joskus jossakin, että kun järkeä ei voi opettaa – aika hyvä.
Kun tätä katsoo rauhassa, yksi asia käy selväksi. Kaikki nämä pyhyydet syntyvät samassa paikassa – ihmisen omassa mielessä, tai instituutionaalisessa suojelussa vaikka väkivaltaa käyttäen, jos sanoma ei tunnu menevän vähemmällä perille.
Tuossa viimeaikojen julkisuudessakin vilahtaneessa poliisirikoskeskustelussa pitkän poliisiuran tehnyt virkamies omien sanojensa mukaan opetti 15-vuotiaalle nuorelle miehenalulle ”kunnioitusta” pahoinpitelemällä hänet. Eipä yllätä – miekkaan on tartuttu aiemminkin – monesti.
Ihminen on lahjakas rakentamaan kyseenalaisia merkityksiä ympärilleen. Me emme vain voi elää rauhassa maailmassa, vaan kerromme siitä tarinoita. Näiden tarinoiden ympärille syntyy yhteisöjä, sääntöjä ja lopulta kokonaisia järjestelmiä. Kun jokin asia tuntuu riittävän tärkeältä, sille annetaan erityinen asema. Usein sitä kutsutaan pyhäksi.
Organisaatiot jakavat toisilleen mitaleja, joiden loisteessa voidaan, vaikka alkaa luulemaan ihan oikeasti, että ollaan parempia kuin toiset – parhaimmillaan jopa pyhiä ja koskemattomia.
Pyhyys ei kuitenkaan ole pelkästään ongelma. Se voi myös suojella asioita, joita pidämme arvokkaina: ihmisarvoa, elämää, luontoa. Se muistuttaa, että kaikki ei ole kauppatavaraa.
Mutta samalla pyhyys tekee vielä jotain muutakin.
Kun jokin muuttuu koskemattomaksi, siitä lakkaa helposti tulemasta kysymys. Se muuttuu vastaukseksi. Sana alkaa toimia kilpenä.
Historia tuntee tämän hyvin. Suuret järjestelmät – uskonnolliset, poliittiset ja ideologiset – ovat usein rakentaneet auktoriteettinsa pyhien käsitteiden varaan. Ja silti samat järjestelmät ovat joutuneet kamppailemaan hyvin arkisten asioiden kanssa: vallan, kunnianhimon ja inhimillisten heikkouksien.
Mutta sama ilmiö ei kuulu vain instituutioille.
Se elää myös meissä jokaisessa.
Moni tunnistaa tilanteen, jossa keskustelu kiristyy yllättäen. Joku kommentti osuu hermoon. Aihe ei ehkä ole suuri, mutta reaktio on. Herne menee nenään, vaikka jälkikäteen on vaikea selittää miksi.
Usein syy on yksinkertainen: oma mielipide on muuttunut omassa mielessä pyhäksi – koskemattomaksi – tunnistatko tilanteen?
Tietoinen mieli ei ehkä ajattele asiaa niin. Silti jokin sisällä reagoi voimakkaasti, koska mielipide liittyy identiteettiin. Kun sitä haastetaan, tuntuu kuin koko oma asema olisi kyseenalaistettu.
Siinä kohtaa astuu esiin ego.
Ego ei ole vain turhamaisuutta. Se on myös vartija. Se puolustaa reviiriään. Kun jokin ajatus muuttuu osaksi sen reviiriä, sitä puolustetaan yhtä kiivaasti kuin mitä tahansa pyhää symbolia.
Näin pyhyys ei jää temppeleihin tai kirjoihin. Se leviää arkeen, keskusteluihin ja mielipiteisiin.
Ehkä siksi on hyödyllistä erottaa kaksi asiaa toisistaan: tieto ja ymmärrys.
Tieto on sitä, mitä voidaan kirjoittaa kirjoihin ja opettaa toisille. Se rakentaa järjestelmiä ja selittää, mikä on oikein ja mikä väärin jonkun henkilön tai instituution tulkinnan mukaan.
Ymmärrys syntyy usein vasta kokemuksesta. Jotkut filosofit kutsuivat sitä sanalla gnosis – oivallus, joka ei synny pelkästä tiedosta, vaan elämästä ja sen mukanaan tuomista kokemuksista.
Vanha ja viisas kansa väittää: ”Mitä väkevämpi kokemus, sitä parempi oppi.” Saattaa pitää paikkansa, ainakin silloin, jos yksilön asenne on oikean suuntainen.
Tieto rakentaa järjestelmiä, ymmärrys näkee niiden rajat.
Kun tätä katsoo hetken pidempään, huomaa jotain hieman ironista. Mitä suuremmaksi järjestelmä kasvaa, sitä enemmän se alkaa puolustaa itseään. Pyhyydestä tulee helposti osa tätä puolustusta.
Mutta todellisuus ei kunnioita tyhjää ja arvotonta retoriikkaa.
Jokainen järjestelmä – oli se kirkko, valtio, yritys tai ideologia – toimii lopulta vain niin hyvin kuin siinä työskentelevät ihmiset ja ihmiset ovat epätäydellisiä – jokainen. Jossain kohtaa ketjua on aina heikoin lenkki. Ketjua (järjestelmää) voidaan kuvata miltei täydelliseksi, mutta se on juuri niin vahva, kun heikkolaatuisin yksilö yhtälössä – ja näitä riittää.
Siksi järjestelmien todellinen vahvuus ei näy juhlapuheissa. Se näkyy siinä, miten ne kestävät kohdata omat heikkoutensa – menee usein selittelyksi, tai pitäisikö sanoa pääsääntöisesti. Poliittinen jargoni on hupaisaa, neljän vuoden välein suorastaa uskomatonta.
Mutta maailma muuttuu koko ajan. Rakenteet nousevat, kasvavat ja lopulta hajoavat. Se mikä eilen oli koskematonta, muuttuu tänään tavalliseksi.
Silti sana pyhä ei katoa, se vain siirtyy paikasta toiseen.
Joskus kirjoihin.
Joskus symboleihin.
Joskus ihmisten mielipiteisiin.
Kaikkein rehellisin hetki syntyy silloin, kun ihminen huomaa puolustavansa jotakin kiivaasti – ja pysähtyy hetkeksi kysymään itseltään: ”onko tämä todella pyhää, vai puolustanko vain omaa egoani”.
