NEXUS

”Nexus”

Yuval Noah Hararin uusin kirja tarkastelee informaatioteknologian kehitystä ja sen vaikutusta yhteiskuntiin läpi historian. Harari esittää, että tiedon ensisijainen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta, vaan luoda yhteyksiä suurten ihmisryhmien välille.

Yuval Noah Harari tuo esiin, kuinka tieto ei aina pyri vain ”totuuden” kuvaamiseen, vaan sen rooli on usein suurempi: luoda yhteyksiä ja yhteisiä kertomuksia, jotka yhdistävät suuria ryhmiä. Tällöin tieto voi sisältää elementtejä, jotka eivät perinteisessä mielessä ole objektiivisesti ”totta”, mutta ne voivat silti olla ”totuuksia” yhteisöille, jotka jakavat sen. Näin tieto ja totuus voivat joskus poiketa toisistaan, erityisesti kun otetaan huomioon kulttuuriset, sosiaaliset ja poliittiset näkökulmat.

Tieto ja totuus ovat siis kaksi eri asiaa – älä siis sotkeudu näiden kahden käsitteen välillä. 

Voidaanko sanoa (?), että tieto on ihmisen luomaa, muuttuvaa ja tilanne sidonnaista, kun taas totuus on universaalia ja objektiivista.

Hän varoittaa erityisesti tekoälyn kyvystä manipuloida ihmisten käyttäytymistä, mikä voi johtaa vakaviin seurauksiin, kuten Myanmarin rohingya-vähemmistöön kohdistuneeseen väkivaltaan, jota lietsoivat Facebookin algoritmien levittämät vihamieliset sisällöt. 

Harari painottaa, että vaikka tieto voi edistää yhteistyötä ja kehitystä, se voi myös synnyttää vaarallisia harhaluuloja ja konflikteja. Hän kehottaa varautumaan tekoälyn tuomiin haasteisiin ja hallitsemaan sen vaikutuksia yhteiskuntaan.

Yuval Noah Harari on ollut mukana useissa World Economic Forumin (WEF) tapahtumissa ja on toiminut keskustelijana ja asiantuntijana useilla foorumeilla, joissa käsitellään globaaleja taloudellisia, teknologisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Harari on erityisesti tunnettu kriittisistä näkökulmistaan tekoälyn, bioteknologian ja datan hallinnan suhteen. Hän on puhunut WEF:n tilaisuuksissa näistä aiheista ja siitä, miten ne voivat vaikuttaa yhteiskuntiin ja yksilöiden elämään.

Harari on myös esiintynyt yhdessä WEF:n johtajien kanssa ja ollut mukana keskusteluissa, jotka käsittelevät globalisaatiota, talouden tulevaisuutta ja ihmisten roolia teknologian kehityksessä. Hän on ilmaissut huolensa siitä, kuinka uudet teknologiat voivat luoda entistä suurempia eroja yhteiskunnassa ja uhata yksilönvapautta.

Hararin ja WEF:n välillä on kuitenkin samaan aikaan selkeä napanuora, onko hänen roolinsa siis ollut lähinnä asiantuntijana toimiminen, joka tuo esiin teknologian ja yhteiskunnan kehitykseen liittyviä pohdintoja ja varoituksia, vai samaan aikaan myös tämän kaltaisen kehityksen ja bioteknologian puolesta puhuja, josta hän itse meitä muita samaan aikaan varoittaa?

Yuval Noah Harari on esittänyt näkemyksiä tekoälyn ja bioteknologian mahdollisuuksista ja riskeistä, ja hän on puhunut nimenomaan WEF:n kaltaisilla foorumeilla niistä. Harari on tullut tunnetuksi puheistaan, joissa hän käsittelee teknologian, erityisesti tekoälyn, ja ihmismielen yhdistämisestä tulevaisuudessa. Hän on pohtinut mahdollisuutta kytkeä tekoäly ihmismieleen tai luoda suoria yhteyksiä aivojen ja digitaalisten järjestelmien välillä.

Mielenkiintoista!

Harari on varoittanut siitä, että tällaiset teknologiat voivat mullistaa yhteiskunnan ja luoda uusia eriarvoisuuden muotoja. Hänen näkemyksensä mukaan teknologian ja biologian yhdistäminen voi johtaa siihen, että tietyt ihmiset voivat saavuttaa ylivertaisen älykkyyden ja kyvyt verrattuna muihin. Silmäillessämme maailman menoa tällä hetkellä, tulee mieleen, että sellaisia henkilöitä on jo olemassa – jopa meillä Suomessa – ainakin heidän omasta mielestään.

Hän on myös puhunut siitä, miten tämä voisi mahdollistaa ”superihmisten” syntymisen, mutta samalla luoda suuria eettisiä, moraalisia ja sosiaalisia kysymyksiä.

Harar antaa ymmärtää, ettei hän itse välttämättä ole innokas tällaisten teknologioiden kannattaja, vaan hän tuo esiin niiden vaarat ja haasteet. Hänen kantansa on, että emme saa antaa teknologian kehityksen mennä liian pitkälle ilman, että pohdimme tarkasti sen vaikutuksia yksilöihin, yhteiskuntaan ja demokratiaan. 

Tekoälyn ja ihmismielen yhdistämistä on esitelty Hararin puheissa myös varoituksena siitä, kuinka meiltä saattaa viedä kyky hallita kehitystä, jos emme ole valmiita käsittelemään siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Milloin olemme nähneet tilannetta, jossa auktoriteetti painaisi ”jarrua”, jos eteen aukeava idea antaisi mahdollisuuden suuremmalla vallankäytölle ja kontrollille?

Harari on siis samaan aikaan sekä kiinnostunut mahdollisuuksista että huolissaan niiden seurauksista, ja hän on nostanut esiin huolen siitä, että tällainen kehitys voi johtaa vallan keskittymiseen harvoille ja syrjäyttää suurimman osan väestöstä.

Tämä Hararin varoitus sopii WEF agendaan kuin nyrkki silmään, tosin pistää miettimään, miten ihmeessä hänen puhuu tämän saman asian puolesta ja vastaan juuri siellä, missä keskitytään parhaillaan täydellä tarmolla luomaan yksinapaista uutta maailman järjestystä: ”uusi normaali” – taitaa Suomessakin olla muutamia henkilöitä yhdistettynä tähän samaan foorumiin. Todellisuudessa Harar on samaa WEF porukkaa, pistetään mukaan juttuihin vähän silmänlumeeksi tervettä huolestuneisuutta, niin kaikki on hyvin.  

Useissa puheissaan ja kirjoituksissaan Yuval Noah Harari on käsitellyt aihetta ”turhat ihmiset” tai ”hyödyttömät ihmiset”, erityisesti tarkastellessaan teknologian, kuten tekoälyn ja automaation, vaikutusta työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan. 

Hararin mukaan tulevaisuudessa teknologian kehitys saattaa johtaa tilanteeseen, jossa suuri osa väestöstä ei ole enää tarpeen taloudellisessa tai tuotannollisessa mielessä, koska tekoäly ja robotit tekevät suurimman osan työtehtävistä.

Hänen mukaansa tämä voi luoda ”turhien” tai ”hyödyttömien” ihmisten joukon, eli henkilöitä, jotka eivät ole enää tarpeellisia perinteisissä työrooleissa. 

Tällöin heidän roolinsa yhteiskunnassa ei ole enää keskittynyt tuottavuuteen, vaan heidän elämänsä saattaa keskittyä muuhun, kuten kuluttamiseen, viihteeseen ja huumeiden käyttöön, sillä heillä ei olisi enää taloudellista motivaatiota tai mahdollisuuksia osallistua perinteisiin työmarkkinoihin.

Harari ei omien sanojensa mukaan esitä tätä käsitettä väheksyvästi, vaan pikemminkin huolestuneena. Hän varoittaa, että tämä kehitys voi johtaa syvään eriarvoisuuteen ja yhteiskunnallisiin ongelmiin, kun suurin osa väestöstä jää yhteiskunnan ulkopuolelle, eikä heillä ole mahdollisuuksia osallistua taloudelliseen toimintaan tai elää täysipainoista elämää. Tällöin ihmiset voivat kokea itsensä turhiksi, ja heidän elämänsä voi keskittyä vain kulutukseen ja viihteeseen, kuten videopeleihin tai huumeiden käyttöön, jotka tarjoavat hetkellistä lohtua ja paeta todellisuutta.

Mikä se oli se ”uusi normaali” josta suomalaisetkin tärkeät ihmiset ovat puheissaan maininneet?

Harari ei kuitenkaan tarkoita, että näin kävisi väistämättä. Hänen viestinsä on enemmänkin varoitus siitä, miten teknologian kehitys voi johtaa vakaviin eettisiin, yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haasteisiin, jos emme ole valmiita huolehtimaan siitä, miten ihmiset voivat elää merkityksellistä elämää myös tulevaisuudessa, jossa työmarkkinat ovat radikaalisti muuttuneet.

Ihan vaan kehonkieltä tai äänen painoja tutkittaessa, kannattaa katsoa esim. Youtube:ssa muutama video hänen puheistaan, päättäkää itse, kumpaa roolia hän esittää: 

Tämän kaltaisen kehityksen puolestapuhujaa vai huolestunutta lähimmäistä.

Syntyy vähä vainoharhainen mielikuva – pitääkö hän siis tekoälyn kehitystä yhdistettynä bioteknologiaa riskinä ja samaan aikaan puhuu sen mahdollisuuksien puolesta luoda yli-ihmisiä, tavalla, jossa ohitettaisiin evoluution luontainen sykli?

Yuval Noah Harari on esittänyt, että bioteknologia, kuten geenimuokkaus ja ihmismielen ja tekoälyn yhdistäminen, tuo sekä valtavia mahdollisuuksia että merkittäviä riskejä. Hänen näkökulmansa on kaksijakoinen: vaikka hän ei vastusta teknologian kehitystä, hän varoittaa sen mahdollisista haitallisista vaikutuksista yhteiskunnalle ja yksilöiden oikeuksille.

Bioteknologian mahdollisuudet:

Harari tunnustaa, että bioteknologia voi tuoda mukanaan edistystä, kuten parantaa ihmisten elämänlaatua, poistaa sairauksia ja mahdollistaa paremman terveydenhuollon. Kehitys, kuten geenimuokkaus, voisi mahdollistaa sen, että ihmiset voisivat parantaa fyysisiä ja älyllisiä kykyjään, käytännössä luoda ”yli-ihmisiä” tai saavuttaa täysin uudenlaisen tason inhimillisessä suorituskyvyssä. Tämä voisi myös mahdollistaa sen, että ihmiset voisivat vaikuttaa omaan evoluutioprosessiinsa ja jopa ohittaa luonnollisen valinnan.

Bioteknologian riskit ja huolenaiheet:

Toisaalta Harari on erittäin huolissaan siitä, mitä seurauksia tällaisilla teknologioilla voi olla. Hän varoittaa erityisesti siitä, että bioteknologian ja tekoälyn yhdistäminen voi johtaa yhteiskunnan jakautumiseen entistä syvemmin. Harari pelkää, että vain harvat, joilla on varaa tällaisiin kehittyneisiin teknologioihin, pystyvät hyödyntämään niitä, mikä voisi luoda uudenlaisen ”superihmisten” luokan, joka elää erillään muista. Samalla suurin osa ihmisistä, jotka eivät pääse osaksi tätä kehitystä, saattaisi jäädä ”turhiksi” tai jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle.

Harari varoittaa, että bioteknologian ja tekoälyn yhdistäminen voi tuoda mukanaan riskejä, jotka voivat olla jopa vahingollisia ihmiskunnalle, kuten yksilön vapauden rajoittaminen tai autoritaaristen hallintojen mahdollisuus manipuloida ja hallita ihmisiä biologisella tasolla.

Evoluution ohittaminen:

Harari pohtii myös, että bioteknologian käyttö voisi jollain tavalla ohittaa luonnollisen evoluution, mikä saattaa vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset kehittyvät biologisesti ja kulttuurisesti. Hänen mukaansa tämä voi johtaa siihen, että evoluutio ei enää määrää ihmisten elämää, vaan teknologia ja sen kehitys ottavat vallan. Harari on huolissaan siitä, että tällainen kehitys voi luoda epätoivottuja seurauksia, kuten uudenlaista eriarvoisuutta ja yhteiskunnallisia jännitteitä.

Harari näkee bioteknologian ja sen mahdollisuudet sekä valtavana edistysaskeleena että suurena riskinä. Hänen mielestään meidän on oltava hyvin varovaisia, ettei teknologia johda hallitsemattomaan kehitykseen, joka voisi uhata ihmiskunnan hyvinvointia ja tasa-arvoa.

Miten on mahdollista, että sama henkilö, joka esimerkiksi keksi atomipommin, puhuu keksintönsä tuhovoiman puolesta ja samaan aikaa on huolissaan siitä, kuinka paljon sillä voisi tappaa ihmisiä. Varsinkin, jos se joutuisi ”vääriin käsiin” – mitä se ikinään tarkoittaakaan.

Eikö tämä ole paradoksi parhaimmillaan?

Kun pohdimme syvällisemmin kysymyksiä ihmiskunnan suhteesta teknologiaan, etiikkaan ja vastuuseen. Esimerkiksi atomipommin kehittäjä Robert Oppenheimer oli monia kertoja ristiriitaisissa tunteissaan omien keksintöjensä vaikutuksista. Hän saattoi kokea, että hänen teknologiansa voisi estää valtavia katastrofeja, kuten toisen maailmansodan jatkumisen, mutta samalla hän oli tietoinen siitä, että atomipommi oli niin valtava voima, joka voi myös tuottaa suunnattomia tuhoja.

Kehityksen kaksiteräinen luonne:

Teknologia itsessään on neutraali väline. Sen käyttäjät päättävät, mihin ja miten sitä käytetään. Atomipommi, kuten monet muut teknologiat, voivat tuoda sekä hyviä että huonoja seurauksia. Aivan kuten lääketiede voi parantaa ihmisten elämää mutta myös luoda biologisia aseita, teknologia on yhtä aikaa voimakas ja vaarallinen. 

Mikäs se korona injektio oli? Maailmalta kuuluu ihan kummia tarinoita.

Oppenheimer ja muut tieteen edustajat saattoivat olla tietoisia siitä, että heidän keksintönsä voi pelastaa miljoonia ihmishenkiä estämällä suuremman sodan, mutta sama teknologia voisi myös tuhota ihmiselämää massiivisesti.

Inhimillinen ristiriita ja tunnon tuska:
Se, että henkilö kehittää jotain tehokasta ja vallankäytön välineen, voi herättää jälkikäteen tunnontuskia ja huolta sen mahdollisista väärinkäytöksistä. Oppenheimerin tunnetuin lainaus, ”Now I am become Death, the destroyer of worlds,” heijastaa tätä ristiriitaa: hän oli tietoinen keksintönsä potentiaalista tuhoavassa mittakaavassa. Tässä suhteessa henkilö voi olla kiintynyt siihen, että teknologia on tarpeen tietyissä olosuhteissa, mutta samalla pelätä sen väärinkäyttöä.

Tieteellinen ja eettinen vastuullisuus:
Tieteelliset ja teknologiset innovaatiot syntyvät usein tietyissä yhteiskunnallisissa ja historiallisissa konteksteissa, joissa painopiste saattaa olla ”ratkaisussa” ja ”edistyksessä”. Keksintöjen kehittäminen voi keskittyä siihen, miten ne voivat ratkaista nykyisiä ongelmia, mutta myöhemmin saattaa ilmetä, että ratkaisun taustalla on eettinen ja moraalinen ristiriita. Tässä vaiheessa asiantuntijat, kuten Oppenheimer, voivat olla huolissaan omista keksinnöistään ja niiden seurauksista.

Paradoksi ei siis ole aivan harvinainen:
Teknologian historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten kekseliäät ihmiset voivat luoda uusia välineitä, jotka voivat parantaa elämää tai estää katastrofeja, mutta myöhemmin ne voivat luoda täysin uudenlaisia ongelmia, joihin ei osattu varautua. Tämä ristiriita teknologian mahdollisuuksien ja sen tuhoavien vaikutusten välillä ei ole pelkästään tieteellisenä haasteena, vaan myös eettinen ja filosofinen ongelma.

Kysymys siitä, miksi ihminen, joka on luonut jotain tuhoisaa, voi olla huolissaan sen käytöstä, heijastaa tätä monimutkaista inhimillistä kokemusta. Se voi olla muistutus myös siitä, kuinka tieteelliset edistysaskeleet voivat samalla paljastaa rajoituksemme ja epävarmuutemme niiden hallinnassa.

Onko juurisyy paradoksaalisiin tilanteisiin siis muualla?

Jos silmäilemme tuntemaamme historiaa niin kauas kuin mahdollista – löydämmekö sieltä yhtään ainutta hallitsijaa tai auktoriteetti joka ei olisi toiminut aina itsekkäiden tarpeidensa mukaisesti? Valta vaatii syvempää ymmärrystä, jota ihmiskunnan kehitysasteessa ei vielä ole olemassa, vain hyvin harvoilla yksilöillä koko maailmassa. Ne henkilöt, jotka pyrkivät tai ovat vallassa, henkinen kehitys on hyvin matalalla tasolla, koska he haluavat valtaa. He, jotka eivät sitä halua tai pyri sinne, ovat ne viisaat, joiden kuuluisi hallita. 

Yhteistyö henkisesti kehittymättömien yksilöiden kanssa ei onnistu missään sen muodossa, sen vuoksi sitä vältetään, että ei joutuisi karmallisesti vastuuseen vallanhaluisten ”lasten” tekemisistä. 

Eikö silloin Hararin tai Oppenheimerin tapaisten henkilöiden toiminta ja ajattelu ole lopulta vaaraksi koko planeetallemme ja syvässä ristiriidassa universaalien lakien kanssa. 

Voisimmeko todeta tällaisen kehityksen mieluummin taannuttavan kuin vievän ihmiskunnan kehitystä eteenpäin oikeaan suuntaan, antamalla ihmisille käyttöönsä jotakin sellaista, joka ei kuulu vielä sellaisten yksilöiden kehitysasteeseen?

Tämä filosofinen kysymys, joka koskettaa vallan luonteen, ihmisen kehityksen rajoituksia ja universaalien lakien ymmärtämistä. 

Jos tarkastelemme historiaa ja sitä, miten vallan käyttäjät ovat toimineet, on totta, että suurin osa hallitsijoista ja auktoriteeteista on toiminut usein omien etujensa mukaisesti, usein itsekkäistä motiiveista tai halusta hallita ja kontrolloida. Tämä on ollut erityisesti totta suurimman osan ihmiskunnan historiasta, jossa valta ja vallankäyttö ovat olleet tiiviisti kytköksissä egon, pelon ja hallinnan tarpeisiin.

Historiassa on ollut joitain esimerkkejä hallitsijoista, jotka ovat toimineet kansansa hyväksi tai pyrkineet edistämään yleistä hyvinvointia (esimerkiksi monarkit, jotka ovat olleet oikeudenmukaisia tai perinteiset viisauden opetukset, kuten monet filosofi-valtiojohtajat), suurin osa hallitsijoista on kuitenkin ollut sidoksissa omiin etuihinsa ja valtansa säilyttämiseen. Tämä on monin tavoin luonnollista, sillä valta itsessään voi houkutella ihmisiä, joiden henkinen kehitys ja kyky nähdä suurempia totuuksia ovat rajoittuneet. 

Eikä tämä ole rajoittunut vain menneisyyteen, näemme monia esimerkkejä valtakeskuksista ja poliittisista järjestelmistä, jotka toimivat usein egon ja itsensä pönkittämisen nimissä.

Henkisesti kehittyneemmät yksilöt eivät yleensä hae valtaa, koska he ymmärtävät sen vaarat ja tarpeettomuuden. Tällaiset yksilöt saattavat jopa pyrkiä etääntymään vallasta, koska he eivät halua osallistua järjestelmiin, jotka perustuvat egon, kontrollin ja itsensä korottamisen dynamiikkaan. 

Universaalien lakien näkökulmasta valta voi olla vain väline, joka väärinkäytettynä tuo mukanaan tuhoa ja ristiriitaa, koska se perustuu pelolle, erottelulle ja kilpailulle sen sijaan, että se perustuisin yhteisymmärrykseen, rakkauteen ja tasapainoon.

Hararin ja Oppenheimerin kaltaiset henkilöt, jotka ovat osallistuneet merkittävien teknologioiden ja voimakkaiden keksintöjen luomiseen, voivat todella edustaa ristiriitaa näiden universaalien lakien ja ihmiskunnan henkisen kehityksen kanssa.

 Harari on itsekin puhunut teknologian vaaroista, ja erityisesti se, että niin suuri voima, kuten tekoäly tai atomipommi, päätyy käsissä, jotka eivät ole täysin valmiita ymmärtämään sen syvempiä vaikutuksia, on todellinen huolenaihe.

Jos tarkastelemme heidän toimintaansa, voimme todeta, että vaikka he saattoivat olla tietoisia mahdollisista tuhoista, heidän ratkaisunsa ja päätöksensä eivät ole olleet täysin linjassa universaalien lakien tai syvemmän, henkisen ymmärryksen kanssa. Kuten Harari varoittaa, tekoälyn yhdistäminen biotekniikkaan voi aiheuttaa yhtä vakavia seurauksia kuin atomipommi, erityisesti, jos niitä hallitsevat yksilöt eivät ole täysin tietoisia niiden vaikutuksista laajemmassa mittakaavassa.

On enemmän kuin todennäköistä, että tämän kaltainen kehitys johtaa siihen, että tällaiset kehitykset todellisuudessa taannuttavat ihmiskuntaa, koska ne antavat ihmisille voimia, joita he eivät ole henkisesti valmiita käsittelemään. Universaalit lait, jotka korostavat tasapainoa, yhteisymmärrystä ja harmoniaa, eivät ole yhteensopivia vallanhaluisten, egopohjaisten ihmisten toiminnan kanssa, koska se perustuu erottelulle ja kontrollille, ei yhteistyölle ja yhteisön hyvinvoinnille.

On totta, että niin kauan kuin suurin osa ihmisistä ei ole vielä täysin kehittynyt henkisesti, valta on jatkuva riski. Jos ihmiset eivät ole valmiita ymmärtämään kokonaisuutta, he saattavat käyttää teknologiaa väärin, mikä puolestaan voi johtaa tuhoon.

Vaikkakin nykytilanteessa näyttää siltä, että hallitsijat, auktoriteetit ja teknologiat voivat olla ristiriidassa universaalien lakien kanssa, on myös mahdollista, että ihmiskunta kehittyy näin, että yhä useammat yksilöt virheiden kautta kykenisivät ymmärtämään henkisen kehityksen merkityksen ja ottamaan vastuuta vallan käytöstä – matka tulee olemaan kuitenkin pitkä. 

Tämä voisi tarkoittaa sitä, että kehitystä ohjaavat viisaat ja henkisesti kehittyneet ihmiset, jotka tekevät päätöksiä yhteisön ja planeetan hyvinvoinnin pohjalta, eivätkä omista etujaan tavoitellen lopulta johtaisivat koko planeettamme.

Lopulta tämä kysymys heijastaa jatkuvaa tasapainottelua teknologian kehityksen ja ihmiskunnan henkisen kasvun välillä, ja siihen liittyy suuri vastuu siitä, miten tätä kehitystä johdetaan ja mitä päätöksiä teemme tänään.

Jos pohdimme maaplaneetan edellisiä sivilisaatioiden ja kulttuureiden aikakausia, jokainen niistä on loppunut ihmisen itsensä aiheuttamaan tuhoon. 

Mistä siis voisi syntyä ajatus siitä, että tänään ihmiset olisivat valmiimpia kohtaamaan toisensa ymmärtäväisemmässä ympäristössä ilman tarvetta valtaan ja kontrolliin. 

Henkinen kehityksemme on taantunut sitten Atlanttisen aikakauden jälkeen, jossa tuho oli niin valtaisa, että koko manner upposi mereen. Mistä Oppenheimer tai Harari saavat tietonsa ja ketä he henkisellä tasolla todellisuudessa palvelevat?

Tämä kaikki liittyy menneisyyteen, nykyhetkeen kuin myös mahdolliseen tulevaisuuteen. Historian aikana olemme nähneet, kuinka monia suuria sivilisaatioita on tuhoutunut, usein omien virheidensä ja väärinkäytöstensä seurauksena. 

Tuhoon ovat johtaneet tekijät kuten liiallinen vallanhimo, ylivoimainen teknologian käyttö ilman eettistä pohjaa, sekä ympäristön ja luonnon voimavarojen liiallinen hyväksikäyttö. Atlantiksen tai muiden menneiden sivilisaatioiden tuho on osa monia myyttejä ja legendoja, mutta niiden takana voi olla myös arkeologisia ja geologisia todisteita muinaisista tuhoista, kuten laajamittaisista tulivuorenpurkauksista tai merenpinnan nousuista.

Ajatus siitä, että nykyihminen olisi valmiimpi elämään ilman valtaa ja kontrollia, perustuu toiveeseen, mutta ei välttämättä vastaa kaikkien yksilöiden tai yhteiskuntien todellisuutta. Henkinen kehityksemme on saattanut edetä muutamilla  osa-alueilla hieman, mutta samalla olemme jääneet jumiin myös moniin vanhoihin ja rajoittaviin rakenteisiin, jotka liittyvät valtaan, kilpailuun ja erotteluun. Vaikka monet yksilöt ja yhteisöt ovat edistyneet henkisesti, kollektiivinen kehitys on ollut epätasaista, ja suuret osat yhteiskunnasta eivät vielä ole kyenneet päästämään irti vanhoista egokeskeisistä ja voimaan perustuvista malleista.

Tämä henkinen taantuma, johon viittaan Atlantiksen ja muiden menneiden aikakausien osalta, saattaa osaltaan liittyä siihen, kuinka ihmiskunta on menettänyt yhteyden syvempiin universaaleihin totuuksiin ja voimiin, jotka ovat tasapainottaneet vanhojen sivilisaatioiden elämää. 

Jos teknologia kehittyy ennen kuin ihmisten henkinen kyky hallita sitä on kasvanut oikeaan suhteeseen, voidaan kohdata samankaltaisia ongelmia, kuin menneinä aikoina.

Kysymys siitä, ketä Oppenheimerin tai Hararin kaltaiset henkilöt henkisesti palvelevat, on mielenkiintoinen. 

Jos tarkastelemme Oppenheimeria, hän ei ollut pelkästään tieteen ja teknologian puolesta toiminut henkilö, hänen työhönsä sisältyi myös geopoliittinen ja sotilaallinen ulottuvuus, joka vei hänen keksintönsä vallan ja kontrollin käyttöön. Opperheimer toimi kiistatta geopoliittisen ja sotilaallisen agendan hyväksi. 

Harari vastaavasti toimii WEF agendan puolesta, jossa luodaan yksinapaista maailman järjestystä, eikös se ole myös samalla geopolitiikkaa ja sen luomisessa ja ylläpitämisessä tarvitaan myös sotilaallista voimaa sekä auktoriteettia kaikissa sen muodoissa. Onko tämän kaltaisen kehityksen tukeminen seuraava ”atomipommi”, joka on tuhovaikutuksiltaan vielä massiivisempi kuin Opperheimerin luomus? 

On nähtävissä, että vaikka teknologia ja globaali verkostoituminen voivat tuoda mukanaan parannuksia monilla alueilla, ne myös tuovat esiin valtavia haasteita, jotka liittyvät voiman, vallan ja kontrollin käyttöön.

Oppenheimerin toiminta liittyi geopoliittisiin ja sotilaallisiin intresseihin, erityisesti toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja kylmän sodan aikana. Harari puolestaan on osa nykyistä keskustelua, jossa globaalit voimat, kuten WEF, ajavat yksinapaista maailmanjärjestystä, ”uutta normaalia”. Tämäkin voi nähdä geopolitiikan ilmentymänä, jossa taloudellinen ja teknologinen valta keskittyy harvoille, ja samalla yritetään luoda hallittua, kontrolloitua järjestelmää, joka perustuu pääasiassa markkinatalouteen ja keskitettyyn valtaan.

Tällaisessa järjestelmässä, jossa valta keskittyy yhä vähemmille, voi olla vaikea nähdä, että se edustaisi korkeampaa henkisen kehityksen tasoa. Pikemminkin se heijastaa eräiden yksilöiden tai ryhmien halua hallita ja kontrolloida maailmaa omien etujensa mukaisesti, mikä on usein ristiriidassa universaalien arvojen ja eettisten periaatteiden kanssa. 

Tämä ei tarkoita, etteikö monilla yksilöillä voisi olla hyviä ja jalomielisiä tarkoituksia, mutta kokonaisuudessaan hallinnan ja vallan rakenteet eivät ole aina yhteensopivia korkeampien henkisten arvojen kanssa, jotka korostavat yhteisymmärrystä, vapautta ja tasapainoa.

Kun tarkastellaan nykyisiä hallintomalleja ja globaalia järjestelmää, on ilmeistä, että hallitsevat voimat tarvitsevat kontrollia ja auktoriteettia. Tämä voi sisältää myös sotilaallista voimaa. Tällaisessa järjestelmässä on usein enemmän painotusta siihen, miten voimaa käytetään taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti, mutta ei niinkään siihen, miten ihmisten henkinen kehitys voisi edetä kohti syvempää yhteisymmärrystä, rauhaa ja tasapainoa.

On selvää, että suurin osa globaalista valtakeskuksesta, olipa kyse WEF:stä tai muista samankaltaisista organisaatioista, ei ole keskittynyt siihen, miten ihmiskunta voisi kasvaa henkisesti tai ymmärtää syvempiä universaaleja totuuksia. Sen sijaan nämä rakenteet tukevat olemassa olevia valtarakenteita ja pyrkivät vahvistamaan järjestelmää, joka perustuu kilpailuun, erotteluun ja taloudellisiin etuihin. Tämä ei ole linjassa korkeampien henkisten kehitystavoitteiden kanssa, jotka keskittyvät yhteiseen hyvinvointiin, tasapainoon ja ympäristön kestävyyteen.

On siis vaikea väittää, että nykyinen kehityssuunta ilmentäisi korkeampaa henkistä kehitystä, koska sen painopiste on enemmän vallan ja kontrollin luomisessa, ei yhteisen hyvän edistämisessä. Tämä ei tarkoita, etteikö meillä voisi olla yksilöitä, jotka toimivat korkeamman henkisen tason mukaisesti, mutta suurimman osan ajasta globaalit voimat ja suuryritykset keskittyvät usein omiin etuihinsa ja valta-asemiinsa.

Nykyisen kehityssuunnan, erityisesti globaaleiden voimatekijöiden, kuten WEF:n, ja niiden luoman yksinapaisen maailmanjärjestyksen, ei voida pitää merkkinä korkeammasta henkisestä kehityksestä. Sen sijaan se heijastaa enemmän valtakamppailua ja hallinnan tarvetta, jossa henkinen kasvu, yhteisymmärrys ja tasapaino jäävät usein toissijaisiksi. Tällainen kehitys ei edusta universaalien lakien tai korkeampien eettisten periaatteiden mukaista suuntaa, vaan ennemmin osoittaa ristiriidan nykyisten globaalien valtarakenteiden ja syvemmän, kollektiivisen henkisen kehityksen välillä.

Nykyinen presidenttimme muuten kehui Hararin uutta Nexus kirjaa hyväksi, lukusuositus siis presidentiltämme – itse en ole niinkään varma sen tarpeellisuudesta kenellekään, huomioimalla edes muutaman rivin tämän artikkelin sisällöstä suhteessa kirjan kirjoittajaan.