”Nexus” – Osa 1
Yuval Noah Hararin uusin kirja tarkastelee informaatioteknologian kehitystä ja sen vaikutusta yhteiskuntiin läpi historian. Harari esittää, että tiedon ensisijainen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta, vaan luoda yhteyksiä suurten ihmisryhmien välille.
Harari tuo esiin, että tieto ei aina pyri pelkästään totuuden kuvaamiseen, vaan sen tehtävä on usein luoda yhteisiä kertomuksia, jotka yhdistävät suuria ryhmiä. Tieto voi sisältää elementtejä, jotka eivät perinteisessä mielessä ole objektiivisesti totta, mutta jotka muodostavat yhteisöilleen merkityksellisiä ”totuuksia”. Näin tieto ja totuus voivat poiketa toisistaan, erityisesti kulttuurisista, sosiaalisista ja poliittisista näkökulmista käsin.
Tieto ja totuus ovat siis kaksi eri asiaa – niitä ei pidä sekoittaa – väittää Harari.
Voidaanko sanoa, että tieto on ihmisen luomaa, muuttuvaa ja tilannesidonnaista, kun taas totuus on universaalia ja objektiivista?
Huomaatko, käsitteet voidaan halutessaan tulkita kulloiseenkin tilanteeseen sopiviksi.
Suomennetaan: ihmisen itsensä keksimä / määrittelemä tieto on luonnollisesti eri asia kuin universaali tieto – joka on totuus.
Harari varoittaa erityisesti tekoälyn kyvystä manipuloida ihmisten käyttäytymistä, mikä voi johtaa vakaviin seurauksiin. Hän viittaa Myanmarin rohingya-vähemmistöön kohdistuneeseen väkivaltaan, jota lietsoivat Facebookin algoritmien levittämät vihamieliset sisällöt. Harari painottaa, että vaikka ”tieto” voi edistää yhteistyötä ja kehitystä, se voi myös synnyttää vaarallisia harhaluuloja ja konflikteja. Hän kehottaa varautumaan tekoälyn tuomiin haasteisiin ja hallitsemaan sen vaikutuksia yhteiskuntaan.
Harari on ollut mukana useissa World Economic Forumin (WEF) tapahtumissa ja toiminut keskustelijana ja asiantuntijana foorumeilla, joissa käsitellään globaaleja taloudellisia, teknologisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän on tunnettu kriittisistä näkemyksistään tekoälyn, bioteknologian ja datan hallinnan suhteen sekä puhunut WEF:n tilaisuuksissa näiden alojen vaikutuksista yhteiskuntiin ja yksilöihin.
Harari on esiintynyt myös WEF:n johtajien kanssa keskusteluissa globalisaatiosta, talouden tulevaisuudesta ja ihmisen roolista teknologian kehityksessä. Hän on ilmaissut huolensa siitä, kuinka uudet teknologiat voivat kasvattaa eriarvoisuutta ja uhata yksilönvapautta.
Hararin ja WEF:n suhde herättää kysymyksiä: onko hänen roolinsa ollut lähinnä asiantuntijana, joka varoittaa teknologian ja yhteiskunnan kehityksen riskeistä, vai onko hän samalla myös tämän kehityksen ja bioteknologian puolestapuhuja, jota vastaan hän näennäisesti varoittaa?
Harari on esittänyt näkemyksiä tekoälyn ja bioteknologian mahdollisuuksista ja riskeistä, ja hän on puhunut niistä juuri WEF:n kaltaisilla foorumeilla. Hän on tullut tunnetuksi puheistaan, joissa hän käsittelee teknologian ja ihmismielen mahdollisia yhteyksiä tulevaisuudessa – esimerkiksi ajatusta kytkeä tekoäly ihmismieleen tai luoda suoria yhteyksiä aivojen ja digitaalisten järjestelmien välillä.
Mielenkiintoista!
Harari varoittaa, että tällaiset teknologiat voivat mullistaa yhteiskunnan ja luoda uusia eriarvoisuuden muotoja. Hänen mukaansa teknologian ja biologian yhdistäminen voi johtaa siihen, että jotkut ihmiset saavuttavat ylivertaisen älykkyyden ja kyvyt verrattuna muihin. Maailmaa tarkastellessa tuntuu, että tällaisia henkilöitä on jo olemassa – ainakin heidän omasta mielestään, jopa Suomessa.
Harari on puhunut myös ”superihmisten” syntymisen mahdollisuudesta ja sen luomista eettisistä, moraalisista ja sosiaalisista ongelmista. Hän antaa ymmärtää, ettei ole innokas tällaisten teknologioiden kannattaja, vaan tuo esiin niiden vaarat ja haasteet. Hänen mukaansa teknologian kehitystä ei saa päästää liian pitkälle ilman, että pohdimme sen vaikutuksia yksilöihin, yhteiskuntaan ja demokratiaan.
Tekoälyn ja ihmismielen yhdistämistä Harari esittää varoituksena siitä, kuinka saatamme menettää kykymme hallita kehitystä, jos emme ole valmiita käsittelemään siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä.
Mutta milloin olemme nähneet tilanteen, jossa auktoriteetti painaisi ”jarrua”, jos edessä avautuva idea tarjoaisi mahdollisuuden suurempaan vallankäyttöön ja kontrolliin?
Harari on siis yhtä aikaa kiinnostunut teknologian mahdollisuuksista ja huolissaan sen seurauksista. Hän varoittaa, että kehitys voi johtaa vallan keskittymiseen harvoille ja syrjäyttää suurimman osan väestöstä.
Tämä varoitus sopii WEF:n agendaan kuin nyrkki silmään. Silti herää kysymys: kuinka Harari voi puhua saman asian puolesta ja vastaan juuri siellä, missä keskitytään luomaan yksinapaista maailmanjärjestystä – ”uutta normaalia”? Suomestakin löytyy henkilöitä, jotka ovat kytköksissä tähän samaan foorumiin. Todellisuudessa Harari on osa WEF:n piiriä – mukaan lisätään vain ripaus huolestunutta puhetta silmänlumeeksi, jotta kaikki näyttäisi tasapainoiselta.
”Nexus” – Osa 2
Useissa puheissaan ja kirjoituksissaan Yuval Noah Harari on käsitellyt aihetta ”turhat ihmiset” tai ”hyödyttömät ihmiset”, erityisesti tarkastellessaan teknologian, kuten tekoälyn ja automaation, vaikutusta työmarkkinoihin ja yhteiskuntaan.
Hararin mukaan tulevaisuudessa teknologian kehitys voi johtaa tilanteeseen, jossa suuri osa väestöstä ei ole enää tarpeen taloudellisessa tai tuotannollisessa mielessä, koska tekoäly ja robotit tekevät suurimman osan työtehtävistä. Tällöin voi syntyä joukko ”turhia” tai ”hyödyttömiä” ihmisiä – henkilöitä, joilla ei ole enää merkittävää roolia perinteisissä työelämän rakenteissa.
Heidän elämänsä voi tällöin keskittyä kuluttamiseen, viihteeseen tai jopa päihteiden käyttöön, sillä taloudellinen motivaatio tai mahdollisuus osallistua tuotannolliseen toimintaan katoaa.
Harari ei kuitenkaan esitä tätä väheksyvästi, vaan varoituksena. Hänen mukaansa tällainen kehitys voisi johtaa syvään eriarvoisuuteen ja yhteiskunnallisiin ongelmiin, jos suurin osa väestöstä jää taloudellisen toiminnan ulkopuolelle. Kun ihmiset menettävät kokemuksen merkityksellisyydestä, he voivat ajautua passiivisuuteen ja hakea lohtua esimerkiksi viihteestä, virtuaalitodellisuuksista tai päihteistä.
Mikä olikaan se ”uusi normaali”, josta suomalaisetkin päättäjät ovat puheissaan maininneet?
Harari ei tarkoita, että tällainen tulevaisuus olisi väistämätön. Hänen viestinsä on varoitus siitä, miten teknologinen kehitys voi aiheuttaa eettisiä, yhteiskunnallisia ja taloudellisia haasteita, jos emme ajoissa mieti, miten ihmiset voivat elää merkityksellistä elämää myös tulevaisuudessa, jossa työn luonne muuttuu.
Kehonkieltä ja äänensävyjä tarkastelemalla – esimerkiksi Hararin YouTube-puheissa – voi itse arvioida, kumpaa roolia hän esittää: onko hän tämän kehityksen puolestapuhuja vai huolestunut lähimmäinen?
Herää hieman vainoharhainen kysymys: pitääkö hän tekoälyn ja bioteknologian yhdistämistä riskinä, vai puhuuko hän samalla sen puolesta – ohittaen evoluution luonnollisen kehityssyklin?
Harari on esittänyt, että bioteknologia, kuten geenimuokkaus ja ihmismielen ja tekoälyn yhdistäminen, tuo mukanaan sekä valtavia mahdollisuuksia että merkittäviä riskejä. Hän ei vastusta kehitystä, mutta varoittaa sen mahdollisista seurauksista yksilönvapaudelle ja yhteiskunnalle.
Bioteknologian mahdollisuudet
Harari tunnustaa, että bioteknologia voi parantaa elämänlaatua, poistaa sairauksia ja edistää terveydenhuoltoa. Geenimuokkaus voisi teoriassa mahdollistaa fyysisten ja älyllisten kykyjen kehittämisen, jopa ”yli-ihmisten” luomisen, ja antaa ihmisille mahdollisuuden vaikuttaa omaan evoluutioonsa.
Bioteknologian riskit
Toisaalta Harari varoittaa, että tällainen kehitys voi syventää yhteiskunnallista jakautumista. Vain harvat, joilla on varaa näihin teknologioihin, voisivat hyötyä niistä, mikä loisi uuden eliitin, joka elää erillään muista. Samalla enemmistö jäisi yhteiskunnan ulkopuolelle, ilman vaikutusmahdollisuuksia.
Bioteknologian ja tekoälyn yhdistäminen voi johtaa tilanteeseen, jossa ihmisiä hallitaan biologisella tasolla – jopa manipuloimalla heidän ajatuksiaan ja tunteitaan. Harari varoittaa, että tämä voi avata ovet totalitaarisille hallinnoille, jotka kykenevät kontrolloimaan ihmisiä syvemmällä tasolla kuin koskaan ennen.
Evoluution ohittaminen
Harari pohtii, että bioteknologian käyttö voisi ohittaa luonnollisen evoluution, jolloin teknologia alkaisi määrittää ihmiskunnan kehitystä. Tämä voisi johtaa uusiin eriarvoisuuden muotoihin ja kulttuurisiin jännitteisiin.
Hän näkee bioteknologian sekä edistysaskeleena että riskinä ja painottaa, että teknologian kehityksen on pysyttävä hallittuna, jotta se ei vaaranna ihmisyyttä ja tasa-arvoa.
Mutta miten on mahdollista, että sama henkilö, joka esimerkiksi kehittää atomipommin, voi puhua sen tuhovoimasta ja olla samalla huolissaan sen seurauksista? Varsinkin jos se joutuu ”vääriin käsiin” – mitä se ikinä tarkoittaakaan. Eikö tämä ole paradoksi parhaimmillaan?
”Nexus” – Osa 3
Kun pohdimme syvällisemmin ihmiskunnan suhdetta teknologiaan, etiikkaan ja vastuuseen, voimme nähdä, että tällaiset paradoksit eivät ole uusia. Atomipommin kehittäjä Robert Oppenheimer on tästä tunnettu esimerkki. Hän koki ristiriitaisia tunteita luomuksensa suhteen – toisaalta hän uskoi sen voivan estää suurempia katastrofeja, kuten toisen maailmansodan jatkumisen, mutta samalla hän ymmärsi sen valtavan tuhoavan voiman.
Kehityksen kaksiteräinen luonne
Teknologia itsessään on neutraali väline; sen käyttäjät päättävät, mihin ja miten sitä käytetään. Atomipommi, kuten monet muutkin teknologiat, voi tuoda sekä hyvää että pahaa. Lääketiede voi pelastaa ihmishenkiä, mutta samalla sitä voidaan käyttää biologisten aseiden luomiseen. Sama pätee tekoälyyn ja bioteknologiaan: ne voivat joko vapauttaa ihmiskunnan rajoitteistaan tai orjuuttaa sen.
Inhimillinen ristiriita ja tunnontuska
Oppenheimerin kuuluisa lainaus ”Now I am become Death, the destroyer of worlds” kuvastaa tätä ristiriitaa. Hän oli tietoinen siitä, että hänen työnsä voisi tuhota ihmiskunnan. Tämä inhimillinen ristiriita – luoda jotakin suurta ja hyödyllistä, joka samalla voi kääntyä tuhoksi – on toistunut historian kuluessa.
Tieteellinen ja teknologinen kehitys syntyy usein edistyksen nimissä, mutta sen seuraukset voivat osoittautua moraalisesti monimutkaisiksi. Kun keksintö on tehty, sitä ei voi perua. Oppenheimerin tavoin monet tiedemiehet ovat myöhemmin pohtineet, mitä heidän työnsä todella merkitsi.
Paradoksi ei ole harvinainen
Teknologian historia on täynnä esimerkkejä keksinnöistä, jotka on tehty edistyksen nimissä, mutta jotka ovat johtaneet tuhoon. Tämä osoittaa, että teknologinen kehitys on sekä mahdollisuus että koetus: se paljastaa ihmisen kyvyn luoda, mutta myös hänen rajallisuutensa hallita luomuksiaan.
Kysymys siitä, miksi ihminen, joka on kehittänyt jotakin tuhoisaa, voi olla huolissaan sen seurauksista, heijastaa inhimillisen tietoisuuden ristiriitaa. Samalla se muistuttaa meitä siitä, että teknologinen edistys paljastaa myös rajoituksemme – moraaliset, henkiset ja eettiset.
Onko juurisyy paradoksaalisiin tilanteisiin muualla?
Jos tarkastelemme historiaa, huomaamme, että harva hallitsija tai auktoriteetti on toiminut puhtaasti epäitsekkyydestä. Valta on lähes aina palvellut itsekkäitä tarpeita, ja todellinen viisaus on ollut harvinaista. Ne, jotka tavoittelevat valtaa, ovat usein henkisesti kehittymättömiä, sillä valta houkuttelee egon kautta. Ne, jotka eivät valtaa halua, ovat usein viisaimpia, mutta he pysyvät taustalla, koska eivät halua osallistua vallankäytön karmallisiin seurauksiin.
Tässä valossa Hararin ja Oppenheimerin kaltaisten henkilöiden toiminta saattaa olla vaarallista koko planeetalle ja ristiriidassa universaalien lakien kanssa. Tällainen kehitys ei välttämättä vie ihmiskuntaa eteenpäin, vaan voi jopa taannuttaa sitä, antaessaan ihmisille voimia, joita he eivät ole henkisesti valmiita käsittelemään.
Vallan ja henkisen kehityksen ristiriita
Historia osoittaa, että suurin osa vallanpitäjistä on toiminut omien etujensa mukaisesti. Henkisesti kehittyneet yksilöt sen sijaan eivät tavoittele valtaa, koska ymmärtävät sen vaarat ja rajoitukset. Valta, joka perustuu pelkoon ja kontrolliin, on ristiriidassa universaalien lakien kanssa, jotka korostavat yhteisymmärrystä, rakkautta ja tasapainoa.
Hararin ja Oppenheimerin kaltaiset henkilöt ovat tuoneet esiin teknologian valtavat mahdollisuudet, mutta samalla heidän työnsä on synnyttänyt uhkia, jotka ylittävät yksilön hallintakyvyn. Harari varoittaa itsekin, että tekoälyn ja bioteknologian yhdistäminen voi olla yhtä vaarallista kuin atomipommi – erityisesti, jos sitä hallitsevat henkisesti kypsymättömät ihmiset.
Tällainen kehitys voi lopulta taannuttaa ihmiskuntaa, koska se antaa ihmisille voimia, joita he eivät ymmärrä. Universaalien lakien näkökulmasta todellinen kehitys edellyttää tasapainoa, yhteistyötä ja vastuullisuutta, ei vallanhimoa ja kontrollia.
Henkinen kypsyys ja vastuu
Niin kauan kuin ihmiset eivät ole henkisesti valmiita, valta pysyy riskinä. Teknologia voi olla valtava siunaus tai katastrofi riippuen siitä, kuka sitä käyttää ja miksi. Nykyiset vallanpitäjät ja teknologiset auktoriteetit näyttävät usein toimivan universaalien lakien vastaisesti – he rakentavat valtaa ja järjestelmiä, jotka perustuvat kontrolliin, eivät henkiseen kasvuun.
Kuitenkin virheiden kautta voi tapahtua oppimista. Ehkä ihmiskunta kulkee juuri tätä kautta kohti syvempää ymmärrystä ja vastuullisempaa vallankäyttöä. Matka on pitkä, mutta se voi johtaa aikaan, jolloin päätöksiä tekevät viisaat ja henkisesti kehittyneet yksilöt – ne, jotka todella toimivat yhteisen hyvän ja planeetan hyvinvoinnin puolesta.
Lopulta kysymys on jatkuvasta tasapainottelusta teknologisen kehityksen ja henkisen kasvun välillä. Se on haaste, joka määrittää ihmiskunnan tulevaisuuden: opimmeko käyttämään voimaamme vastuullisesti vai annammeko sen hallita meitä?
”Nexus” – Osa 4
Jos pohdimme maaplaneetan edellisiä sivilisaatioita ja kulttuureja, jokainen niistä on lopulta tuhoutunut ihmisen omien virheiden ja vallanhimon seurauksena.
Mistä siis kumpuaa ajatus, että nykyihminen olisi valmiimpi kohtaamaan toisen ihmisen ymmärtäväisemmässä ympäristössä, ilman tarvetta hallita ja kontrolloida?
Henkinen kehityksemme on monin tavoin taantunut Atlantiksen aikakauden jälkeen, jolloin tuho oli niin valtava, että koko manner vajosi mereen. Tämä herättää kysymyksen: mistä Oppenheimer tai Harari saavat tietonsa ja ketä he henkisellä tasolla todellisuudessa palvelevat?
Historiallisesti sivilisaatioiden tuhoon ovat johtaneet tekijät kuten liiallinen vallanhimo, teknologian väärinkäyttö ilman eettistä pohjaa ja luonnon voimavarojen riisto. Atlantiksen ja muiden muinaisten kulttuurien tuho on myyttien ja legendojen aihe, mutta niiden taustalla voi olla myös todellisia geologisia ja arkeologisia tapahtumia, kuten valtavia tulivuorenpurkauksia tai merenpinnan nousuja.
Ajatus siitä, että ihmiset olisivat nyt henkisesti kypsempiä, on kaunis, mutta ei välttämättä realistinen. Henkinen kehitys on edennyt epätasaisesti: osa ihmisistä on kasvanut, mutta suuri osa yhteiskunnasta on yhä sidottuna samoihin egokeskeisiin ja vallanhaluisiin rakenteisiin.
Olemme ehkä teknologisesti kehittyneempiä kuin koskaan, mutta sisäisesti olemme usein edelleen pelon, kilpailun ja erottelun ohjaamia. Tämä epätasapaino estää meitä saavuttamasta todellista yhteisymmärrystä ja harmoniaa.
Yhteys universaaleihin totuuksiin
Monet muinaiset kulttuurit elivät läheisemmässä yhteydessä universaaleihin lakeihin ja luonnon rytmeihin. Kun ihmiskunta menetti tämän yhteyden, teknologia alkoi korvata henkisen viisauden. Jos teknologia kehittyy nopeammin kuin ihmisen kyky hallita sitä henkisesti, seurauksena on väistämättä konflikteja, kuten menneisyydessä on jo nähty.
Kysymys siitä, ketä Oppenheimerin ja Hararin kaltaiset henkilöt henkisesti palvelevat, on siksi merkityksellinen.
Oppenheimerin työ palveli geopoliittisia ja sotilaallisia intressejä. Hän toimi osana järjestelmää, joka käytti tiedettä vallan välineenä. Harari taas toimii World Economic Forumin viitekehyksessä, joka edistää yksinapaista maailmanjärjestystä – ja sekin on geopoliittista toimintaa, jossa teknologia ja talous toimivat vallankäytön välineinä.
Onko tällaisen kehityksen tukeminen siis seuraava ”atomipommi”, jonka vaikutukset ovat vielä tuhoisammat kuin Oppenheimerin luomuksen?
On nähtävissä, että vaikka teknologia ja globalisaatio voivat tuoda mukanaan hyötyjä, ne samalla keskittyvät vallan ja kontrollin lisäämiseen. Tämä tekee niistä eettisesti vaarallisia, jos niitä ei ohjata viisaudella ja henkisellä kypsyydellä.
Vallan keskittyminen ja yksinapainen järjestys
Hararin ja WEF:n toiminta heijastaa kehitystä, jossa taloudellinen ja teknologinen valta keskittyy yhä harvempien käsiin. Tällainen järjestelmä ei edusta korkeampaa henkistä kehitystä, vaan pikemminkin vallankäytön ja erottelun syvenemistä.
Vaikka jotkut yksilöt voivat vilpittömästi uskoa toimivansa yhteisen hyvän puolesta, kokonaisuutena järjestelmä vahvistaa rakenteita, jotka ylläpitävät kilpailua ja hierarkioita. Se on ristiriidassa universaalien lakien kanssa, jotka perustuvat yhteisymmärrykseen, vapauteen ja tasapainoon.
Nykyiset hallintomallit tukeutuvat kontrolliin ja auktoriteettiin – usein myös sotilaalliseen voimaan. Tällaisissa rakenteissa henkinen kehitys jää toissijaiseksi. WEF:n ja muiden globaalien valtakeskusten toiminta osoittaa, että pääpaino on taloudessa ja vallan säilyttämisessä, ei henkisessä kasvussa tai ihmiskunnan tietoisuuden laajentamisessa.
Eettinen ja henkinen ristiriita
On vaikea väittää, että nykyinen kehityssuunta ilmentäisi korkeampaa henkistä tasoa. Sen painopiste on vallassa ja kontrollissa, ei yhteisessä hyvässä. Tämä ei tarkoita, etteikö yksilöitä olisi, jotka toimivat rakkaudesta ja viisaudesta käsin – mutta heidän äänensä hukkuu usein järjestelmien meluun.
Globaali talousjärjestelmä ja sen taustalla vaikuttavat voimat tukevat yhä vanhaa paradigmaa, jossa menestys mitataan vallalla, omaisuudella ja vaikutusvallalla. Tämä on universaalien lakien vastakohta, sillä todellinen kehitys perustuu harmoniaan, vastuuseen ja rakkauteen.
Nykyinen maailmanjärjestys ei siis ole merkki korkeammasta henkisestä kehityksestä, vaan se kuvastaa ihmiskunnan keskeneräisyyttä. Vallankäyttö, kontrolli ja kilpailu ovat edelleen keskeisiä voimia, kun taas yhteys universaaliin tietoisuuteen ja viisauteen jää taka-alalle.
Lopuksi
Kun nykyinen presidenttimme ylistää Hararin uutta Nexus-kirjaa ja suosittelee sitä luettavaksi, lukusuositus siis presidentiltämme – herää kysymys: onko tämä kirja todella tarpeellinen, jos sen kirjoittajan sanoma itsessään on ristiriitainen? Kun tarkastelemme Hararin ajatuksia ja hänen yhteyksiään, on perusteltua pysähtyä pohtimaan, mitä tarkoitusta hänen viestinsä lopulta palvelee – ihmiskunnan henkistä kasvua vai uudenlaisen vallan rakentumista?
Itse en ole niinkään varma sen tarpeellisuudesta kenellekään, huomioimalla edes muutaman rivin tämän artikkelin sisällöstä suhteessa kirjan kirjoittajaan.
