Kun roolit sairastuttavat – mielialaongelmat järjestelmän oireena
Mielialaongelmat liitetään yleensä yksilöön – perittynä ominaisuutena tai mentaalisena sairastumisena.
Jollakin on taipumus masentua haasteiden edessä, toinen uupuu, kolmas ahdistuu jne. Diagnoosit asetetaan, hoitopolut käynnistyvät ja vastuu paranemisesta siirretään pääsääntöisesti yksilölle itselleen, kauniisti lausuen: ”yritä pärjätä.”
Harvemmin pysähdytään kysymään, miksi nämä ilmiöt toistuvat niin ennustettavasti tietyissä rooleissa ja tietyissä yhteiskuntamme virka-asemissa. Joissain tapauksissa sairaat hoitavat sairaita.
Vielä harvemmin uskalletaan kysyä, onko ongelma lopulta ihmisissä – vai rakenteessa, jossa he joutuvat elämään. Tästä ei haluta puhua julkisesti, sillä korjattavaa löytyy niin paljon, muttei rahaa ja resursseja tehdä asialle jotakin.
Tämä ”sairastuminen” näkyy kaikkialla, myös siellä, missä se ei olisi toivottavaa.
Erityisen paljastavia ovat ammatit, joissa virka-asema ja institutionaalinen valta korostuvat. Tällöin työ ei ole vain tekemistä, vaan salakavalasti myös yksilön identiteettiä muokkaava kehikko. Ihminen ei enää ainoastaan toimi ammatissaan, vaan ottaa siitä roolin ja alkaa elää sen kautta. Uniformu, mandaatti ja virka-asema – tai vaikkapa kansalaisten antama imarteleva palaute – alkavat määritellä yksilön tapaa ajatella, tuntea ja reagoida.
Huumaava tunne – eikö vain? Pää ei niin sanotusti kestä.
Kun tämä tapahtuu ilman tietoista itseymmärrystä ja purkukanavia, rooli alkaa syödä ihmistä sisältäpäin. Sisäinen ääni hukkuu, kun ei ole aikaa tai mahdollisuutta enää kuunnella.
Tällaisissa tehtävissä psyykkinen kuormitus ei ole satunnaista stressiä, vaan kroonista pahaa oloa. Valppaus on jatkuvaa, vastuu epäsymmetristä ja virheiden seuraukset raskaita. Samaan aikaan tältä henkilöltä odotetaan virassaan varmuutta, johdonmukaisuutta ja auktoriteettia – silloinkin, kun sisäinen tunne on ristiriitainen vallitsevien olosuhteiden vuoksi.
Joskus, harvoin, myös julkisuudessa on puhuttu virastojen huonosta sisäisestä ilmapiiristä.
Arkadianmäki – pyhä paikka, täynnä valioyksilöitä – vaikkakaan ei tosiasiassa sanan varsinaisessa merkityksessä. Viimeaikainen uutisointi ”demareiden” sisäisistä ristivedoista ja valtapoliittisista asetelmista puolueen sisällä antaa vihjeen todellisesta ”hyvinvoinnin” tilasta. Kaikkialla on kähmintää ja välistä vetämistä. Sen vaikutuksesta herkimpiin ihmisiin ei puhuta, koska kipuilu pidetään salassa ulkopuolisilta siihen saakka, kunnes poliittinen ura on ohi. Sitten kirjoitetaan kirja.
Lopputuloksena näissä psyykkistä kuormitusta luovissa tilanteissa yksilön harkintakyky heikkenee, tunne-elämä kapenee ja säätelyä haetaan yhä useammin päihteistä tai kovettumisesta. Ylilyönnit virantoimituksessa eivät synny tyhjiössä, vaan psyykkisesti ylikuormitetussa tilassa.
Rakenne ei kuitenkaan kuormita vain vallankäyttäjää. Sen toinen pää on kansalainen, joka elää järjestelmässä, jossa valta näyttäytyy etäisenä, kasvottomana ja vaikeasti kyseenalaistettavana.
Julkisille arvosteluille ei anneta tilaa – purkukanava puuttuu ja patoumat lisääntyvät.
Kun ihminen kohtaa toistuvasti kontrollia, epäoikeudenmukaisuutta tai kokemuksen siitä, ettei häntä nähdä yksilönä vaan ”vihollisena”, seurauksena useimmiten ei olekaan kapina vaan lamaantuminen. Ote omaan elämään heikkenee, luottamus murenee ja mieliala laskee. Elämä alkaa tuntua loputtomalta taistelulta, jossa mikään ei oikeastaan ole enää omissa käsissä. Näistä yhteiskuntamme vinoutuneen rakenteen seurauksena syntyneistä kansalaisuhreista taidetaan käyttää nimeä ”syrjäytynyt”.
Näiden kahden pään välillä toimii hiljainen kolmas tekijä: sivusta seuraava enemmistö.
Auktoriteettia ei enää nähdä ihmisenä, vaan symbolina. Häneen projisoidaan lapsenomaisella uskolla järjestys, turva ja tieto. Mutta onko auktoriteetti aina oikeassa vain sen vuoksi, että on auktoriteetti? Mitään toimintaa ei kyseenalaisteta. Virassa tehdyistä kyseenalaisista päätöksistä ei joudu vastuuseen millään tavalla, valtion omaisuutta ja verorahoja voidaan käyttää mielivaltaisesti mihin tahansa ilman, että kukaan rohkenee tai pystyy vastustamaan valintoja.
Tämä on sitä kuuluisaa poliittista peliä. Meille tämä ja sinulle myöhemmin tuo.
Siitä huolimatta olemme maailman onnellisin kansa jo ties monennenko kerran, ja parlamentaarinen (hieno sana, käytännössä tyhjä lupaus) on maailman paras.
Näissä yhteyksissä unohdetaan arvioida käytäntöjä muokkaavien yksilöiden todellisia sisäisiä ominaisuuksia. Tämä peilaus vahvistaa auktoriteetin rooli-identiteettiä entisestään ja heikentää hänen omia mahdollisuuksiaan kohdata itseään ihmisenä roolikuvan sijaan. Kansalainen puolestaan ulkoistaa moraalisen vastuunsa ja kaventaa omaa ajatteluaan. Näin syntyy itseään ruokkiva kehä, jossa me suomalaiset kuuliaisesti elämme.
Tässä kehässä molemmat päät oireilevat. Auktoriteetti kovettuu tai uupuu ja muuttuu välinpitämättömäksi, kansalainen masentuu tai katkeroituu ja muuttuu välinpitämättömäksi. Sama kohtalo molemmissa päissä yhtälöä → hoitopolku käyntiin ja lääkkeet taskuun.
Yhteinen nimittäjä on sama: yhteys itseen heikkenee.
Toiselta viedään lupa olla ihminen, toiselta viedään mahdollisuus vaikuttaa omaan elämään. Ihmisen psyykettä ei ole suunniteltu siihen tarkoitukseen, että olisimme pelkkänä funktiona tai objektina.
Kun ihmisen mieli pakotetaan siihen, se reagoi tavalla tai toisella – ei heikkouttaan, vaan terveellä muistutuksella ihmisyydestä.
Silti keskustelu pysyy sitkeästi vain yksilötasolla. Oireet diagnosoidaan, mutta vääristynyttä rakennetta ei nimetä. Ihmisiä lääkitään, mutta järjestelmä jätetään koskemattomaksi. Tämä ei ole sattumaa, vaan helpoin mahdollinen ratkaisu. Rakenteen kyseenalaistaminen vaatisi vastuun jakamista uudelleen, vallan tarkastelua ja inhimillisyyden palauttamista sinne, mistä se on hiljalleen kadonnut.
Kun mielialaongelmista tulee kansantauti ja mielialalääkkeet arkipäiväistyvät osaksi toimivaa kansalaisuutta, yksilödiagnostiikka lakkaa olemasta uskottava selitys. Kyse ei ole enää ihmisten heikkoudesta, vaan järjestelmästä, joka kuormittaa psyykettä yli sen kestokyvyn. Todellinen kysymys ei ole, miksi ihmiset voivat huonosti – vaan miksi tätä pidetään kaikissa rakenteissa normaalina.
Tilastot puhuvat kauhistuttavaa kieltä siitä, kuinka huonosti me suomalaiset todellisuudessa voimme tässä ja nyt. Kaikki kansalaiset yrittävät viestittää hallinnolle: ”tarvitsemme apua”, mutta mitään ei tapahdu.
Missä on kansakuntamme yhteishenki ja maalaisjärki? Joskus on toimittava itse, kun muut eivät kuuntele.
Haluaisitko olla mukana muutoksessa?
