Tällä blogilla perehdymme erilaisiin käsitteisiin, yrityksenä ymmärtää suurempaa kuvaa maailmasta, jossa elämme. On tosiasia, että ihmiset jakautuvat käsityksiensä kautta kapeampiin sektoreihin, lokeroimalla itseään sen ymmärryksen puitteissa, joka on yksilöllisesti käytössä.
Esimerkiksi: usko, henkisyys tai ateismi ovat vain määritelmiä jollekin sellaiselle, joka myös ohjaa käyttäytymistämme, sekä sisäistä maailmankuvaamme. Tästä lähtökohdasta ajatellen, ei voi olla vain yhtä todellisuutta (dualismi), mutta voiko kuitenkin olla olemassa vain yksi totuus eli absoluutti ja kaikki muu sen ympärille historian aikana rakentunut on eri intressiryhmien tekemää tulkintaa, ”omiin tarpeisiinsa sopivaksi”.
Tästä perusajatuksesta muodostuvat keskeisimmät valmiiksi rakennetut uskomusjärjestelmät, joiden todellista olemusta sekä rakenteellista sisältöä tutkimme tässä artikkelissa – katsotaan mihin uskomusjärjestelmä nimeltään kristinusko perustuu.
Sivuhuomautus: ”Uskomusjärjestelmiä on tietenkin kaikkialla, politiikassa, taloudessa, valtioissa ja ylipäätään kaikessa olevassa.”
Nykyisen arvion mukaan tällä hetkellä kristinuskoa tunnustaa noin kolmannes maailman väestöstä, eli 2.3 – 2.6 miljardia ihmistä.
Mistä tai miten kristinuskon sanoma sitten alkoi? Miten se on rakentunut? Kuka määrittelee sisältöä? Onko se jokaisessa maailman kolkassa samanlainen? Onko kysymys kirjaimellisesti uskosta tulkintoihin? Onko usko ja tieto sama asia?
Kronologisesti tarkasteltuna Vanha testamentti muodostaa kristinuskon historiallisen perustan, jolle myöhempi opetus rakentuu.
Vanha testamentti:
Mitä “Vanha testamentti” tarkoittaa?
Vanha testamentti on kristittyjen käyttämä nimi kokoelmalle tekstejä, jotka ovat syntyneet ennen Jeesuksen aikaa, ne kertovat Israelin kansan historiasta, laista ja ymmärryksestä vanhoihin pyhiin kirjoituksiin.
Vanha testamentti on sisällöltään pitkälti sama kuin juutalaisten pyhä kirjakokoelma Tanakh, mutta se on koottu eri tavalla: kirjat ovat jaettu ja järjestetty toisin kristillisessä perinteessä kuin Tanakhissa – sisältöä voidaan kuitenkin pitää riittävällä tarkkuudella lähes samana.
Tanakh koostuu kolmesta pääosasta: Toora (Laki), Nevi’im (Profeetat) ja Ketuvim (Kirjoitukset). Yhteensä se sisältää 24 kirjaa.
Se muodostaa kristillisessä Raamatussa perustan, jonka päälle myöhemmin koottu Uusi testamentti rakentuu, ja vanha testamentti nimenomaisesti kuvaa aikaa ennen Jeesusta sekä sitä uskonnollista ja historiallista taustaa, josta kristinusko sai alkunsa.
Tämä yksin ei vielä riitä, kaikilla Kristillisillä kirkkokunnilla (katolinen, protestanttinen ja ortodoksinen) on myös oma versionsa vanhasta testamentista ja sitä kautta oma käsityksensä kristinuskosta – kun taas juutalaisuudessa samaa teksti kokonaisuutta kutsutaan nimellä Tanakh. Nämä käsitykset keskenään eivät aina kohtaa eri kirkkokuntien välillä. Tätä oikeassa olemisen tarvetta on alettu kutsumaan teologiaksi.
*Katolinen* kirkko eli Vatikaani perustaa oppinsa käsitteellisesti näin:
Vanha testamentti nähdään osana laajempaa Raamatun kokonaisuutta, mutta sen sisältö ei rajoitu pelkästään Tanakh:n vastaavaan kirjakokoelmaan. Katolinen kirkko hyväksyy Vanhaan testamenttiin mukaan myös niin sanotut deuterokanoniset kirjat, jotka ovat peräisin samasta juutalaisesta kulttuuri- ja uskontoperinteestä, mutta joita ei sisälly juutalaiseen kaanoniin.
Deuterokanoniset kirjat ovat “lisäkirjoja”, jotka osa kristillisistä kirkkokunnista hyväksyy pyhiksi kirjoituksiksi, mutta joita kaikki eivät kuitenkaan pidä osana Raamattua. Kirjat sisältyvät Katolinen kirkon ja osin ortodoksisten kirkkojen Raamattuun, mutta eivät kuulu juutalaiseen Tanakh:iin, eivätkä ole mukana protestanttisessa Vanhassa testamentissa.
Deuterokanoniset kirjat: Tobitin kirja, Juditin kirja, Viisauden kirja, Sirakin kirja ja Makkabilaiskirjat
Näin katolisessa perinteessä Vanha testamentti on laajempi kokonaisuus kuin protestanttisessa muodossa, se sisältää sekä Tanakhia vastaavat tekstit, että näitä myöhemmin vakiintuneita lisäkirjoja.
Katolisen kirkon näkökulmasta Vanha testamentti muodostaa yhdessä Uuden testamentin kanssa yhtenäisen kokonaisuuden, jossa varhaisemmat tekstit nähdään osana jatkuvaa ilmoitusta ja tulkintaperinnettä.
Vastaavasti *Ortodoksisen* kirkon perinteessä vanha testamentti tarkoittaa seuraavaa:
Ortodoksinen kirkko ymmärtää Vanhan testamentin laajempana kokonaisuutena kuin pelkkä Tanakh:ia vastaava kirjakokoelma. Sen pohjana ovat samat tekstit, mutta lisäksi ortodoksinen perinne säilyttää useita muita varhaisia kirjoituksia, jotka ovat olleet käytössä kristinuskon varhaisissa yhteisöissä.
Ortodoksisessa kirkossa Vanhan testamentin lisäkirjoista käytetään usein nimitystä anagignoskomena, eikä niistä tehdä yhtä tarkkaa erillistä kategoriaa kuin katolisessa perinteessä “deuterokanoniset kirjat”.
Toisin kuin protestanttisessa perinteessä, ortodoksinen kirkko ei rajoitu yhteen tarkasti rajattuun kirjalistaan, vaan Vanhan testamentin sisältö on historiallisesti muotoutunut kirkon käyttämän kreikankielisen käännöksen, Septuagintan pohjalta. Tämä tarkoittaa, että mukana on useita kirjoja, joita ei ole juutalaisessa kaanonissa, mutta jotka kuuluvat ortodoksiseen raamatulliseen perinteeseen.
Näin ortodoksisessa ajattelussa Vanha testamentti ei ole vain sama kokoelma eri järjestyksessä, vaan laajempi ja traditioon sidottu kokonaisuus, joka heijastaa varhaisen kirkon käyttämää ja välittämää tekstiperintöä.
Useimmat näistä eri ortodoksista uskontokunnista jakautuvat vielä omiin ”alakulttuureihinsa” jotka antavat vanhan testamentin tulkinnoille lisää laajuutta.
Kristinuskon sanomaa vanhan testamentin kautta jaetaan seuraavasti:
Katolinen kirkko:
Katolinen kirkko on rakenteeltaan yhtenäinen (Vatikaani, paavi), mutta sen sisällä on erilaisia *riittejä* ja hengellisiä perinteitä. Tulkintaa ohjaa kirkon opetusvirka (magisterium), yksilö voi tulkita kristinuskon sanomaa, mutta ei ristiriidassa kirkon virallisen opin kanssa. Eli, rajoitettu tulkinnanvapaus + vahva yhteinen linja kirkon johdon kanssa.
Keskeiset “alasuunnat”
- Latinalainen riitti (roomalaiskatolinen) → ylivoimaisesti suurin
- Itäiset katoliset kirkot (esim. maroniitit, kreikkalaiskatoliset) säilyttävät itäisiä perinteitä, mutta ovat yhteydessä paaviin
Näitä ei yleensä kutsuta eri kirkkokunniksi katolisen kirkon sisällä, vaan eri *riiteiksi* saman kirkon sisällä.
Sivuhuomio: Mitä *riitti* Katolisessa kirkossa tarkoittaa?
- liturgista ja hengellistä perinnettä
- tapaa viettää jumalanpalvelusta
- historiallista kirkollista traditiota
Ortodoksinen kirkko:
Ortodoksisuus ei ole yksi hallinnollinen kokonaisuus, vaan joukko itsenäisiä kirkkoja. Tulkinta perustuu, kirkon traditioon, kirkkoisien opetuksiin, ei yhtä keskitettyä keskushallintoa vastaavalla tavalla kuin esim. katolisessa kirkossa, mutta silti vahva perinteen ohjaus. Eli, tulkinta on mahdollista, mutta sidottu historialliseen perinteeseen
Näitä kutsutaan Ortodoksisessa perinteessä autokefaalisiksi kirkoiksi (itsehallinnollisia) Keskeiset haarat:
- Itäinen ortodoksinen kirkko, esim. Kreikan, Venäjän, Serbian kirkot
- Orientaaliset ortodoksiset kirkot, esim. koptilainen, armenialainen, etiopialainen kirkko
Protestanttiset kirkot: (Protestanttisuus on hajautunein ryhmä) Näitä kutsutaan kirkkokunniksi.
Pääsuuntaukset
- Luterilaiset kirkot
- Reformoidut kirkot (kalvinismi)
- Anglikaaninen kirkko
- Baptistit
- Metodistit
- Helluntailaiset (pentekostaaliset)
Kaikissa kristillisissä traditioissa, vanha testamentti ei ole vain “luettava teksti”, vaan sitä tulkitaan – kuka saa tulkita ja kuinka vapaasti vaihtelee paljon.
Lähtökohta usein, “Raamattu yksin” (sola scriptura), yksilöllä ja seurakunnilla, enemmän vapautta tulkita.Tämä johtaa moniin eri näkemyksiin, joka näkyy monina eri kirkkokuntina, eli selvästi laajin tulkinnanvapaus suhteessa kaikkiin muihin.
Kaikki kristillistä sanomaa levittävät kirkkokunnat tulkitsevat Vanhaa testamenttia, mutta erot syntyvät siitä, kuinka paljon vapautta yksilölle tai yhteisölle annetaan tehdä omia tulkintoja.
Mitä “Vanha testamentti” on tämän lisäksi?
On olemassa vielä vähemmän tunnettu nk. Etiopian raamattu, joka myös perustuu vanhaan testamenttiin, mutta ei kokonaan. Etiopian versiossa on mukana sama peruskokonaisuus kuin Tanakh:ssa, mutta sen lisäksi siihen sisältyy myös useita muita varhaisia uskonnollisia tekstejä, joita ei ole juutalaisessa kaanonissa eikä *protestanttisessa* Vanhassa testamentissa.
Etiopian versiossa Vanha testamentti ei siis ole vain sama tekstikokoelma eri järjestyksessä, vaan laajempi kokonaisuus, joka sisältää sekä tutut Israelin kansan historiaa ja lakeja käsittelevät kirjat ja myös muita samasta kulttuurisesta ja uskonnollisesta ympäristöstä nousseita kirjoituksia.
Etiopian Raamatun lisäteksteille ei ole yhtä standardoitua nimeä – niitä kuvataan yleensä osana laajempaa etiopialaista kaanonia, ei erillisenä nimettynä ryhmänä. Vaikka yhteisnimitys puuttuu, monet näistä teksteistä ovat tunnettuja, kuten:
- Henokin kirja
- Jubileiden kirja
- Meqabyan-kirjat.
Näin ollen Etiopian Raamattu edustaa yhtä varhaista tapaa säilyttää ja ymmärtää näitä tekstejä: se rakentuu saman perustan päälle kuin Vanha testamentti, mutta ei rajoitu siihen, vaan laajentaa vielä sitä.
Tämä on hyvin karkea erittely kaikkine variaatioineen siitä, mihin kristinusko isossa kuvassa rakentuu, huomaamme, että se on jo perusteiltaan varsin omaperäinen lähtökohta edes yrittää ymmärtää loogisesti kokonaisuutta, missä on valtava määrä tulkintoja. Loogisuus ja yksiselitteinen selkeys puuttuu täysin.
Kun tähän lisätään vielä uusi testamentti, joka tuo mukanaan Jeesuksen opetukset sekä lisää varhaisten kristittyjen tekemien tulkintojen perustaa – ja/ kun aloitetaan tarkastelemaan miten eri kirkkokunnat ymmärtävät näiden kahden kokonaisuuden välisen suhteen – ollaan vaikeuksissa.
Samalla voimme syventää kokonaisuutta tarkastelemalla myös sitä, miten kirkollinen traditio, tulkintaperinne ja historiallinen kehitys ovat muokanneet kristinuskon sisältöä eri aikoina (kirkolliskokoukset yms) eli ei pelkästään sitä, mitä tekstejä pidetään pyhinä, vaan myös sitä, miten niitä luetaan, ymmärretään ja sovelletaan.
Tätä spekulatiivista hässäkkää on alettu myöhemmin kutsua teologiaksi (oppi jumalasta)
Tulevissa artikkeleissa siirrymme askel kerrallaan tekstikokoelmista kohti niiden merkitystä, miten sama perusta voi johtaa erilaisiin näkemyksiin uskosta, maailmasta ja ihmisestä.
Lopuksi: voimme pohtia, onko edes teoriassa mahdollista löytää tästä kokonaisuudesta totuutta (absoluuttia), vai poimimmeko käsitteellisesti asioita, jotka antavat tukea vain sille, mikä toimii juuri sillä hetkellä parhaiten kullekin yksilölle?
Huomaamme, että yksilön henkiselle kehitykselle ei oikeastaan jää enää tilaa, on enemmänkin kysymys mukana olemisesta valmiiksi järjestetyissä uskomusjärjestelmissä, matkustamisesta kollektiivisessa kentässä samaan suuntaan kuin kaikki muutkin – se on mukavuus alueella ja vastuuta (karma) omista valinnoistaan ei tarvitse ajatella liian vakavasti koska eri kirkkokunnat ovat keksineet omat pelastusoppinsa seuraajilleen.
