Ihmisen perimmäinen tarkoitus on elää, eikä vain olla olemassa. Silti suurin osa ihmisistä elää tavalla, kuin elämä itse olisi vasta jokin myöhemmin alkava projekti: sitten kun on varmuus, sitten kun on lupa, sitten kun on rahaa ja olosuhteet ovat oikeat jne.
Tätä odottamista voisi kutsua vaikka jonkinlaiseksi ”vastuullisuudeksi” jotakin tuntematonta tapahtumaa kohtaan, realismiksi tai kypsyydeksi tehdä varmoja valintoja – mutta tarkemmin ajatellen useimmiten kaikki tämä on vain jostakin opittua kuuliaisuutta ympäristön asettamille rajoille.
Harva kysyy, kenen ehdoilla nämä rajat alun perin syntyivät — ja miksi niitä yhä totellaan, vaikka niiden alkuperäinen merkitys on kadonnut historiaan.
Uskonnot ovat vuosisatojen ajan tarjonneet ihmiselle kehyksen elämälle: tarkoituksen, jonkinlaisen moraalin ja lupauksen jostakin suuremmasta. Samalla ne ovat usein siirtäneet elämän painopisteen pois tästä hetkestä tulevaan — tuonpuoleiseen, seuraavaan elämään tai jonkinlaiseen lunastukseen, joka saavutetaan myöhemmin, jos nyt ollaan kuuliaisia.
Ateismi puolestaan on antanut monille vapautuksen tästä rakenteesta, mutta lopulta vain siksi, että yksi auktoriteetti on korvattu toisella: merkityksettömyydellä, sattumalla tai kylmällä rationaalisuudella saavutettu lopputulos voi olla sama — elämä kutistuu olemassaoloksi, jota ei uskalleta elää täysillä, koska mitään “enempää” ei katsota olevan olemassa.
Elämä huomaamatta muuttuu selviytymistarinaksi, tästä voi ottaa hetkeksi kiinni vähän lujemmalla otteella.
Sitten on se kolmas ryhmä:
Ne, jotka eivät jaksa välittää. Ei Jumalasta, ei totuudesta, ei henkisyydestä, ei edes merkityksettömyydestä. Välinpitämättömyys maistuu vapaudelta, mutta usein se on vain hienostuneempi tapa paeta väistämätöntä – olla vain hetki ”vapaa” kaikesta vastuusta – nimittäin se ei voi jatkua loputtomasti.
Kun mitään ei oteta vakavasti, mitään ei myöskään tarvitse kohdata. Elämä itse lipuu ohi ”turvallisesti” etäältä tarkastellen ja yksilön kehitys jää odottamaan uutta tilaisuutta. Tätä tapahtumaa ei voi väistää.
En tuhlaa päiviäni elämäni pidentämiseen, vaan otan ajastani kaiken irti.
Tämä ajatus rikkoo kaikkia edellä mainittuja malleja. Se ei lupaa pelastusta, ei kiellä merkitystä eikä pakene vastuuta itse tehdyistä valinnoista.
Se kysyy suoraan: elätkö sinä elämääsi vai varjeletko sitä joltakin tuntemattomalta – missä on lähimmäisen rohkeus?
Suurin osa ihmisen valinnoista ei synny totuudesta, vaan pelosta menettää jotakin — asema, hyväksyntä, turvallisuus, identiteetti, omaisuus, totutut tavat. Ja juuri nämä menettämisen pelot muodostavat ne näkymättömät kahleet, joita kutsutaan “normaaliksi elämäksi”.
Mitä siis lopulta odotatamme? Maailman loppua vai Ihmettä tapahtuvaksi?
Henkinen kehitys ei ole itsensä hiomista ympäristöön sopivammaksi. Se ei ole väkisin tehtyä parempaa moraalia, hienostuneempaa maailmankuvaa tai hengellisesti hyväksyttävämpää identiteettiä. Usein se on päinvastaista: hitaasti tapahtuvaa irti päästämistä siitä, mikä ei ole koskaan ollut omaa. Uskonnollinen ihminen voi olla yhtä kahlittu kuin ateisti, ja välinpitämätön voi olla yhtä sidottu kuin fanaatikko.
Kahleet eivät ole näkemyksissä — ne ovat kiinnittymisessä johonkin ulkopuoleltamme opittuun, jonka alkuperäistä syntyä tai motiivia ei ymmärretä kyseenalaistaa.
Milloin olet pysähtynyt miettimään syvemmin, mitkä asiat ovat muokanneet sinua koko olemassaolosi ajan? Tutkittuasi asiaa, huomaat, että lista on yllättävän pitkä.
Moni puhuu vapaudesta, mutta elää kuin elämä olisi jatkuvaa vakuutuksen ottamista tulevaisuuden varalle. Kaikki päätökset tehdään sen mukaan, mikä on “järkevää”, “turvallista” tai “hyväksyttävää” muiden silmissä. Harva pysähtyy kysymään, milloin järkevyydestä tuli elämän korkein arvo — ja miksi elämän todellinen merkitys uhrattiin sen alttarilla.
Tämä artikkeli ei ole kutsu holtittomuuteen, uhmakkuuteen tai vastarintaan vain periaatteellisen vastarinnan vuoksi. Tämä on kutsu rehellisyyteen eli absoluuttiin.
Elätkö sinä aidosti, vai pidätkö vain yllä rakennetta, jota et ole koskaan itse valinnut? Kuinka suuri osa “minästäsi” on ympäristön, sidosryhmien, kulttuurin, uskonnon, ideologian tai vastareaktion tuottama tuote?
Ja ennen kaikkea: mitä pelkäät tapahtuvan, jos lakkaat olemasta se, mitä sinulta odotetaan?
Henkinen kasvu ei tapahdu silloin kun ihminen löytää oikean vastauksen, vaan kun hän uskaltaa kohdata väärät kysymykset, joita hän on vältellyt koko elämänsä.
Se ei ole lineaarinen matka kohti parempaa versiota itsestä, vaan syklinen prosessi, jossa vanhat identiteetit ja uskomukset kuolevat yksi kerrallaan. Ja juuri siksi se on niin epämukavaa — ja niin vapauttavaa.
Jos tämä teksti herättää sinussa puolustusta, selittelyä tai tarvetta olla eri mieltä, pysähdy hetkeksi ennen kuin jatkat eteenpäin. Se tunne kertoo enemmän kuin mikään vasta-argumentti. Blogissani pureudun siihen, mistä nämä kahleet todella syntyvät, miksi henkinen kehitys usein pysähtyy huomaamattamme — ja miksi suurin este elämiselle ei ole uskonto, ateismi tai maailma, vaan se tarina, jota kerrot itsellesi pysyäksesi turvassa.
Jos uskallat katsoa sinne, mistä et ole aiemmin halunnut luopua, jatka blogin lukemista.
