Kaikki ihmiskunnan suurimmat uskonnot ovat alkaneet jostakin sellaisesta kokemuksesta tai hetkestä, kun ihminen on ”koskettanut” jotakin sellaista, mitä henkilö ei heti osaa selittää itselleen. Tuo kokemus on ollut kuin ”elävä tuli”– välähdys yhteydestä alkulähteeseen, jota eri kulttuurit ovat alkaneet sittemmin kutsumaan eri nimillä.
Kun tätä ”tulen” kokemusta yritetään pukea sanoiksi, se alkaa jäähtymään – liekki hiipuu ja sammuu aikakausien kuluttaessa sitä.
Heprealaiset profeetat, Intian rishit, Egyptin mystikot, kristilliset apostolit, islamin profeetat – kaikki he puhuivat samasta valosta eri kielillä. Heidän opetuksensa kirjoitettiin muistiin, käännettiin ja koottiin ”pyhiksi” kirjoiksi kerta toisensa jälkeen.
Näin syntyivät Toora, Veda, Raamattu, Koraani, Talmud, Kabbala, Avesta ja monet muut – jotka tunnetaan ihmiskunnan yrityksinä vangita ikuinen totuus sanojen muotoon. Mutta sanat ovat hauraita astioita.
Ajan kuluessa tekstejä kopioitiin käsin, käännettiin uusille kielille ja muokattiin uuden aikakauden ja vallan vaatimusten mukaan. Kappaleita poistettiin, lisättiin, tulkittiin uudelleen. Jokainen kirjoittaja ja hallitsija jätti niihin oman varjonsa ja valonsa, oman intressinsä.
Näin syntyi pyhien kirjojen toinen kerros – ihmisen kerros – jossa alkuperäinen viesti alkoi muuttua selityksiksi, säännöiksi ja tulkinnoiksi. Lopulta pyhät tekstit muuttuivat vajavaisen ihmisen näköisiksi.
Tämän seurauksena myöhemmät sukupolvet ovat usein saaneet vain osia alkuperäisestä viisaudesta – joskus kaikuja, joskus pelkkiä symboleja. Kun kirjallinen tieto alkoi korvaamaan suoran yksilöllisen kokemuksen sekä yhteyden universumiin ja alkulähteeseen, maailma alkoi himmetä. Ihmiset alkoivat palvomaan sanaa, kirjaa tai niitä tulkitsevaa ihmistä, sen sijaan, että olisivat määrätietoisesti itse etsineet edelleen alkuperäistä viisauden lähdettä.
Itseasiassa ihmisille ei jäänyt pakopaikkaa säilyttää tai yrittää ylläpitää omaa yhteyttään alkulähteeseen – ristiretket, uskon vainot ja erilaiset ateistiset valtiomuodot ottivat veronsa. Eri aikakausina maanosasta ja mantereesta riippuen vallitsevat käsitteet vaihtelivat – ristiretkien ja kolonialismin vaikutukset näkyvät vielä tänä päivänä yhteisymmärryksen puutteena eri väestöryhmien välillä.
On syntynyt epämääräinen tarve omia tietoa, painettua sanaa tai julistuksia ainoana oikea totuutena. Ei tietoa voi omistaa – kaikkeus on avoin tilikirja, kysymys on vain siitä, kuka tai mikä on ominaisuuksiltaan riittävän kehittynyt ottamaan tietoa vastaan. Tämä periaate ei miellytä kaikkia, varsinkaan heitä, joilla on suuri tarve korottaa itseään. Maailmankaikkeutta ei kuitenkaan voi huijata – kaikki vääristynyt toiminta kääntyy aina lopulta itseään vastaan.
Usko johonkin
Usko on ensimmäinen silta tämän hämärän yli. Se antaa suunnan, mutta ei mahdollista vielä perillepääsyä. Uskon varassa ihminen tukeutuu kirjoihin, opetuksiin ja auktoriteetteihin sekä tietenkin valmiiksi rakennettuihin uskomusjärjestelmiin – niihin, jotka lupaavat selityksen sille, mitä ei vielä itse voi nähdä tai kokea. Se on välttämätön vaihe, sillä ilman uskoa ei myöskään voi syntyä kaipuuta kohti todellista tietoa sekä absoluuttista totuutta.
Usko on lainattua valoa. Sen loiste on peräisin muiden kokemuksista, toisten sanoista ja tulkinnoista. Kaikki pyhät kirjat, opit ja rituaalit ovat yrityksiä pukea sanoiksi jotakin, mikä ei alun perin ole ollut sanojen piirissä. Siksi ne ovat väistämättä epätäydellisiä: lisättyjä, poistettuja, muokattuja totuuksia ihmisten käsissä, joilla oli oma aikansa, tarkoituksensa ja rajansa.
Tieto
Tieto alkaa siitä, missä usko loppuu. Tietäminen ei ole enää uskomista johonkin, vaan suoraa näkemistä – kokemista, jota ei tarvitse enää todistaa. Tieto ei tule sanoina, vaan hiljaisena varmuutena sydämessä, kun yksilön tietoisuuden valo kohtaa oman lähteensä. Tällainen tieto on suojattua: ei siksi, että sitä yritettäisiin kätkeä tai piilottaa, vaan koska sitä ei voi käyttää väärin ilman, että se samassa hetkessä katoaa. Itsekkyys sulkee oven; puhdas ja vilpitön aikomus avaa sen. Etsijän on ymmärrettävä tiedon kantamisen taakka ja vastuu sen hallussa pitämisestä.
Kun ihmisolento on kypsynyt riittävästi, tieto virtaa luonnollisesti. Silloin ei enää tarvita varoitusta “älä käytä väärin”, sillä universaali tieto ja rakkaus ovat sama asia. Kun sydänkeskus on avautunut, sieltä virtaava viisaus omaan tekemiseen ei toimi enää oman edun välineenä, vaan kaiken hyvän palvelijana.
Ne, jotka ovat vasta uskon sillalla, pitävät tämän kaltaista ajattelua ”uhkana” – sillä jos tieto todella syntyy sydämessä, kirjat, opettajat ja dogmit menettävät välittäjän roolinsa. Siksi he puolustavat omia tekstejään, uskontojaan ja perinteitään: he eivät vielä näe, että kaikki ne olivat vain suuntaviittoja samaa päämäärää kohti.
Kun silta on ylitetty, ei enää tarvita siltarakenteita. Jäljelle jää vain tieto, joka on sama kaikissa maailmoissa, uskonnoissa, kansakunnissa, kulttuureissa ja roduissa – hiljainen, kirkas ja elävä totuus ei tarvitse enää tuekseen uskoa, uskontoja tai niihin liittyviä tulkintoja, missään niiden olemassa olevassa muodossa, jotka kuitenkin ovat läsnä jatkuvasti kaikkialla maailmassa jokainen hetki.
Onko julistettu sana siis lopulta turha ja eristää kuulijaa löytämästä sitä mitä etsii – vai onko se tarpeellinen välietappi sillalla, josta muutoin ei voi käydä yli ja päästä perille.
