Suomi tunnetaan parlamentaarisena demokratiana, jossa eduskunta säätää lait ja hallitus toimeenpanee ne. Presidentti on valtionpäämies, jolla on tietyt vallan välineet käsissään, mutta jonka roolia on viime vuosikymmeninä kavennettu. Mistä sitten kumpuaa ajatus, että Suomessa presidentillä olisi lähes rajaton syytesuoja, joka voi äärimmillään muistuttaa diktatuuria?
Lähes mahdoton syytekynnys
Lain mukaan (perustuslain 113 §) presidentin asettaminen syytteeseen virkarikoksesta tai vaikkapa maanpetoksesta edellyttää äärettömän suuria enemmistöjä.
Perustuslakivaliokunnan on äänestettävä syytteen puolesta vähintään 5/6 enemmistöllä.
Eduskunnalta on saatava 3/4 enemmistö syytteen nostamiseen.
Keskusteluissa nousi esiin, että tämä kynnys on käytännössä niin korkea, ettei sitä koskaan ylitetä. Kun poliittinen kenttä koostuu puolueista, jotka ovat yhtä lailla riippuvaisia toisistaan, ja presidentti on aina jonkin puolueen tai puolueblokin taustavaikuttaja, on helppo tulkita, että ”ystävät suojelevat toisiaan”. Kuva presidentistä itsevaltiaana ei ehkä ole lainsäätäjän alkuperäinen tarkoitus, mutta lopputulos muistuttaa monen mielestä tilannetta, jossa diktaattorin valtaa ei käytännössä pysty kyseenalaistamaan lainkaan.
Onko Suomi siis diktatuuri?
Vaikka ajatus on houkutteleva, ei Suomea kuitenkaan voi sivuuttaa vallitsevasta demokratiakehyksestä. Erona autoritäärisiin järjestelmiin on ennen kaikkea se, että presidentti ei säädä lakeja yksin, ei voi kumota parlamentin päätöksiä mielivaltaisesti, eikä ohjaa tuomioistuimia (paitsi Mauno Koivisto 90-luvulla). Hyvin korkeasta syytekynnyksestä huolimatta presidentin valtaa ainakin näennäisesti rajoittavat eduskunta, hallitus ja riippumaton oikeuslaitos.
Diktatuureissa johtajalla on rajaton liikkumatila: media on usein tukahdutettu, opposition toiminta vaikeutettua tai estetty ja laillisuusvalvojat täydellisesti alisteisia järjestelmälle. Suomessa puolestaan julkinen mielipide, lehdistö ja kansalaisliikkeet voivat vapaasti kritisoida presidentin toimia – jos haluavat (?) Se ei ehkä tunnu kovin konkreettiselta ”rangaistukselta”, mutta poliittisessa todellisuudessa voimakas julkinen paine on merkittävä rajoitus jos sellainen saataisiin aikaan.
Todellisuudessa harmaa vyöhyke
Mustavalkoinen vertailu – onko Suomi enemmän diktatuuri vai demokratia – herättää vaikeita kysymyksiä: onko todella mitään käytännön väliä sillä, mitä lainsäädäntö määrää, jos presidentin syytteeseen saattaminen on matemaattisesti lähes mahdotonta? On totta, että vaadittavat enemmistöt ovat niin suuria, ettei kukaan ”tuttu ja luotettava” poliittinen vaikuttaja taida koskaan joutua tosipaikkaan. Samalla kuitenkin muistutetaan, ettei presidentti Suomessa toimi yksin, vaan on osa poliittista järjestelmää, jossa todellinen valta säilyy suurelta osin eduskunnalla ja hallituksella, käytännössä eri puolueiden johdolla – EU:n ja Naton myötä reviiri on ilmeisesti kuitenkin laajentunut merkittävästi. Voimme lukea mielipiteitä, joissa annetaan ymmärtää, että valta ei ylipäätään olisi enää Suomen rajojen sisällä
Korkea syytesuoja on luonteeltaan enemmän symbolinen ja historiallisen kehityksen tuote, jolla on haluttu välttää presidentin vedonpolitiikkaa ja nopeatempoisia virkasyytetoimia. Silti se herättää perustellun kysymyksen, onko rima nostettu liian korkealle. Mihin vedetään raja silloin, jos presidentin toiminnasta syntyisikin epäily vakavasta laittomuudesta? Perustuslakia on jo monen mielestä venytetty ja vanutettu tarpeettoman paljon, Natoon liittyvät kysymykset näyttäisivät olevan pitkälti normaali kansalaisilta salattua aineistoa. Puolueettomana maana moni meistä koki elämänsä turvallisemmaksi Suomessa. Yksi- tai moninapainen maailmanjärjestys puhuttaa, moni ei edes ymmärrä mitä eroa näillä kahdella on.
Moraali, etiikka ja yksilölliset rajat
Keskustelun lopulla huomio kiinnittyi myös poliitikkojen ja presidentin henkilökohtaiseen vastuuseen. Lait, puoluekannat ja superenemmistövaatimukset ovat yksi asia, mutta yhtä tärkeää on, millaisella moraalilla yksittäinen henkilö tehtäviään hoitaa. Demokratia – tai ”demokratia” – on aina yhtä vahva kuin sen toimijoiden ymmärrys yhteiskunnasta, arvoista ja oikeusvaltioperiaatteesta. Teoriat ovat vain viitekehys, jossa monet inhimilliset näkökulmat lomittuvat, haastavaa nähdä selkeästi.
Lopulta keskustelun ydin tiivistyy kysymykseen: onko tärkeintä se, miten valta on paperilla jaettu, vai ratkaiseeko käytännön poliittinen vuorovaikutus ja ihmisten henkilökohtainen arvopohja? Mikäli presidentti on osa pientä verkostoa, eikä kukaan halua uhmata olemassa olevia kytköksiä, täyttyvätkö demokratian ihanteet koskaan täydellisesti? Mitä tarkoittaa Suomen tasavalta kirjaimellisesti?
Kuten monesti todetaan: maailma ei ole valmis, ja ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä voi olla selkeä oikeustaju ja halu puolustaa perustuslakia, toisella sidokset, jotka estävät täytäntöönpanon – ja lopulta totuuden määrittelee se, mille yhteiskunnalliset rakenteet antavat tilaa. Siksi on hyvä pysähtyä miettimään, tarjoaako suomalainen malli riittävän selkeät perusteet myös valtionpäämiehen vastuun toteuttamiseen – vai onko ero diktatuuriin sittenkin loppupeleissä vain veteen piirretty viiva?
Kirjoittaja seuraa mielenkiinnolla poliittisen vallan rakenteita ja pohtii, kuinka lähellä tai kaukana todellisuudessa olemmekaan täydellisestä demokratiasta.
