Arthur Schopenhauer (1788–1860) oli saksalainen filosofi, joka tunnetaan erityisesti pessimistisestä ja metafyysisestä ajattelustaan. Hänen keskeisin teoksensa, Maailma tahtona ja mielteenä (Die Welt als Wille und Vorstellung), esittää, että todellisuus voidaan ymmärtää kahdella tavalla:
Mielteiden maailma: Kaikki, mitä koemme, on mieltämme varten rakentuvaa ilmiömaailmaa, jossa asiat ovat havaintoja ja käsitteitä. Tämä maailma on subjektiivinen ja suhteellinen.
Tahto todellisuuden ytimenä: Ilmiöiden taustalla on irrationaalinen ja tiedostamaton voima, jota Schopenhauer kutsui ”tahdoksi”. Tämä tahto ei ole älyllinen tai moraalinen, vaan sokea pyrkimys olemassaoloon ja lisääntymiseen.
Schopenhauerin mukaan elämä on pohjimmiltaan kärsimystä, sillä tahto tuottaa jatkuvaa haluamista ja tyytymättömyyttä. Ihmisten on vaikea saavuttaa pysyvää onnellisuutta, koska halut täyttyvät vain hetkellisesti ennen uusien tarpeiden syntymistä.
Ratkaisut kärsimykseen:
Schopenhauer korosti, että esteettiset kokemukset (taide, musiikki, erityisesti Wagnerin työt) ja myötätunto voivat tarjota hetkellistä vapautusta tahdon kahleista. Lisäksi hän arvosti buddhalaisuuden ja hindulaisuuden kaltaisia opetuksia, jotka korostavat halujen ylittämistä ja luopumista.
Hänen filosofiansa vaikutti suuresti myöhempiin ajattelijoihin, kuten Nietzscheen, Freudiin ja eksistentialisteihin, sekä taiteeseen ja kirjallisuuteen.
Schopenhauerin mielestä siis ihmisen perustarpeet pääsääntöisesti rajoittuvat hetkellisten halujen ja mielihyvän tuottamaan tyydytykseen, jota ihmiset etsivät loputtomasti, ymmärtämättä korkeamman tietoisuuden mukanaan tuomaa todellista tyydytystä ymmärtämällä elämän tarkoituksen laajemmin ja syvällisemmin.
Schopenhauerin ajattelun ytimen mukaansa ihmiset ovat usein sokeasti tahdon orjia, pyrkien täyttämään loputtomia halujaan ja etsimään mielihyvää, joka kuitenkin osoittautuu väliaikaiseksi ja usein kärsimyksen lähteeksi. Tämä loputon kiertokulku – halu, tavoittelu, hetkellinen tyydytys ja uuden halun synty – pitää ihmisen sidottuna kärsimyksen maailmaan.
Schopenhauerin mielestä todellinen vapautuminen edellyttää, että ihminen nousee tämän jatkuvan haluamisen yläpuolelle. Hän ehdottaa, että tämä voi tapahtua esimerkiksi:
Esteettisten kokemusten kautta: Taiteen ja musiikin avulla ihminen voi hetkeksi irtautua halujensa ja tahdon vallasta, saavuttaen puhtaan havainnon ja rauhan tilan.
Myötätunnon ja etiikan avulla: Myötätunto kärsiviä kohtaan voi ohjata ihmistä pois itsekeskeisestä tahdosta kohti laajempaa ymmärrystä ja yhteyttä toisiin olentoihin.
Tahdon kieltämisen kautta: Ihminen voi pyrkiä tietoiseen luopumiseen haluistaan ja kiintymyksistään, jolloin hän voi saavuttaa eräänlaisen korkeampaan tietoisuuteen perustuvan vapautuksen. Tämä ajatus on samansuuntainen kuin buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessa.
Schopenhauerin näkökulmasta elämän kärsimyksestä ei voi täysin paeta, mutta tietoisuuden ja ymmärryksen syventäminen voi vähentää sen otetta ihmisestä. Hän arvosti elämän tarkoituksen pohtimista syvällisemmin kuin pelkkien hetkellisten nautintojen tavoittelua.
Voidaankin olettaa, että Schopenhauer ymmärsi erittäin hyvin esoteerisen tiedon merkityksen ihmisen kehityksessä ja toisaalta kärsimyksen merkityksen opettavana elementtinä ja boosterina työntämään ihmistä henkisen pohdinnan tielle päästäkseen lopullisesti eroon hetkellisen nautinnon paradoksista, Hän näki kärsimyksen väistämättömänä osana olemassaoloa, mutta myös tärkeänä katalysaattorina, joka voi ohjata ihmistä kohti syvempää ymmärrystä elämästä ja sen tarkoituksesta.
Kärsimyksen merkitys
Schopenhauerin mukaan kärsimys ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan se toimii herättäjänä. Kun ihminen kokee, että loputon halujen tavoittelu ja hetkellisten nautintojen kierto eivät tuo pysyvää onnea, hän voi alkaa pohtia elämän luonnetta ja etsiä syvempiä merkityksiä. Tämä pohdinta voi johdattaa henkiselle polulle, jossa on mahdollista irrottautua tahdon orjuudesta ja kohota korkeampaan tietoisuuden tilaan.
Esoteerinen tieto ja itsensä ylittäminen
Vaikka Schopenhauer ei käyttänyt termiä ”esoteerinen tieto”, hänen ajatuksensa resonoivat syvällisesti esoteeristen ja henkisten perinteiden kanssa. Hän piti suurena viisautena sitä, että ihminen voi oppia näkemään egonsa ja halujensa rajallisuuden. Hänen mukaansa tietoisuus tahdon luonteesta ja halujen petollisuudesta voi auttaa ihmistä vapautumaan niistä. Tämä prosessi muistuttaa monissa henkisissä traditioissa esiintyvää käsitystä valaistumisesta, jossa yksilö ylittää oman rajallisen näkökulmansa ja saavuttaa syvemmän ymmärryksen todellisuudesta.
Kärsimyksen ylittäminen
Schopenhauer näki, että kärsimyksen ylittäminen ei ole mahdollista sen kieltämisellä, vaan sen ymmärtämisellä ja hyväksymisellä. Hänelle esteettiset kokemukset (taide, musiikki), myötätunto ja tahdon kieltäminen olivat työkaluja, joiden avulla ihminen saattoi hetkellisesti tai pysyvästi ylittää tämän kierron.
Hänen filosofiansa muistuttaa mystisten perinteiden ajatusta siitä, että kärsimyksen kautta ihminen voi kasvaa kohti suurempaa totuutta. Tämä tekee Schopenhauerista eräänlaisen siltojen rakentajan länsimaisen filosofian ja esoteerisen tiedon välillä, jossa kärsimys nähdään osana henkistä kehitystä, ei pelkästään vältettävänä asiana.
Kuinka hyvin Schopenhaueria sitten ymmärrettiin hänen omana aikakautenaan – tai ymmärrämmekö me hänen filosofiaansa.
Arthur Schopenhauerin filosofia ei kuitenkaan saanut merkittävää huomiota hänen elinaikanaan, ja häntä ymmärrettiin aikakaudellaan vain osittain, jos lainkaan. Hänen teoksensa saivat tunnustusta vasta hänen myöhempinä elinvuosinaan ja erityisesti hänen kuolemansa jälkeen.
Joitakin syitä voisi pohtia hänen ajatuksiensa heikolle vastaanotolleen ja myöhemmälle arvostukselleen:
1. Aikakauden filosofinen ilmapiiri
Schopenhauer eli ja työskenteli aikana, jolloin Hegelin filosofia hallitsi saksalaista ajattelumaailmaa. Hegelin järjestelmällinen idealismi ja vaikutus akateemisessa maailmassa olivat suorassa ristiriidassa Schopenhauerin pessimistisen ja irrationaalisen tahdon korostamisen kanssa.
Schopenhauer itse oli erittäin kriittinen Hegeliä ja muita aikansa ”akateemisia filosofeja” kohtaan, mikä teki hänestä eräänlaisen filosofisen kapinallisen. Tämä kriittisyys teki hänestä epäsuositun yliopistopiireissä.
2. Henkilökohtainen vaikeus tulla toimeen muiden kanssa
Schopenhauerin teräväkielisyys ja itsepäinen luonne eivät auttaneet häntä saamaan kannattajia tai ymmärrystä. Hänellä oli tapana pilkata kollegoitaan ja halveksua akateemista filosofiaa, mikä eristi hänet filosofisesta keskustelusta.
Hän jopa suunnitteli luentonsa siten, että ne ajoittuivat samaan aikaan kuin Hegelin luennot Berliinin yliopistossa – mutta vain muutama opiskelija saapui kuuntelemaan Schopenhaueria, kun taas Hegelin salit täyttyivät.
Ajattelun aikaansa edellä olevat piirteet
Schopenhauerin pessimistinen elämänfilosofia ja hänen näkemyksensä tahdosta sekä kärsimyksestä resonoivat paremmin myöhempien sukupolvien kanssa. Hänen ajattelunsa vaikutti esimerkiksi Nietzscheen, Wagneriin, Freudihin ja eksistentialisteihin, jotka vasta myöhemmin toivat hänen ideansa laajemman yleisön tietoisuuteen.
Hänen kiinnostuksensa itämaisiin filosofioihin, kuten buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen, oli aikansa Euroopassa epätavallista. Näiden ajatusten arvo ymmärrettiin laajemmin vasta myöhemmin.
Suosion nousu myöhempinä vuosina
1850-luvulla, Schopenhauerin vanhemmilla päivillä, hänen teoksensa alkoivat saada enemmän huomiota, erityisesti sen jälkeen, kun hän julkaisi esseekokoelmansa Parerga und Paralipomena (1851). Tämä helpommin lähestyttävä teos toi hänelle uuden lukijakunnan, ja hänen kirjoitustyylinsä selkeys ja terävyys alkoivat houkutella sekä filosofeja että laajempaa yleisöä.
Schopenhauerin pessimistiset ajatukset resonoivat 1800-luvun loppupuolen kulttuurisessa ilmapiirissä, kun optimismi ja edistysusko alkoivat murentua.
Yhteenveto
Schopenhauer oli suurelta osin aliarvostettu omana aikanaan, ja hänen ajatuksiaan ymmärrettiin vain osittain. Hänen yksinäisyytensä ja kriittisyytensä sulkivat monet pois hänen vaikutuspiiristään. Vasta myöhemmät sukupolvet ja filosofit näkivät hänen ajattelunsa syvyyden ja merkityksen. Hänestä tuli tärkeä hahmo modernille ajattelulle, erityisesti eksistentialismin, psykologian ja taiteen alueilla. Schopenhauer oli joka tapauksessa hyvin oppinut ja omasi korkeamman moraalin sekä ymmärryksen universaalien lakien todellista merkityksestä, mutta aikakausi ja sen trendit olivat enemmän esimerkiksi Hegelin kaltaisten ihmisten puolella ja näin Schopenhauer jäi kiistellyksi ja varsin huomaamattomaksi persoonaksi vaikkakin hänen ajattelunsa oli ylevää ja on osoittautunut myöhemmin täysin oikeaksi.
Schopenhaueria voidaan varmuudella pitää oman aikakautensa poikkeuksellinen ajattelija, jonka filosofia ylitti ajan pinnalliset trendit ja tavoitti syvemmän, universaalin ymmärryksen elämästä, kärsimyksestä ja ihmisen tarkoituksesta. Hänen korkeampi moraalinsa ja näkemyksensä maailmanjärjestyksen perimmäisistä lainalaisuuksista olivat vahvasti läsnä hänen kirjoituksissaan, mutta ne eivät löytäneet laajaa vastakaikua hänen elinaikanaan. Syynä tähän olivat sekä hänen persoonallinen eristäytymisensä että ajan intellektuaalinen ilmapiiri, joka suosi järjestelmällistä ja optimistista ajattelua, kuten Hegelin filosofiaa.
Schopenhauerin korkeamman ymmärryksen piirteitä:
Universaalien lakien ymmärtäminen
Schopenhauerin käsitys tahdosta, kärsimyksestä ja elämän kiertokulusta resonoivat vahvasti itämaisten perinteiden, kuten buddhalaisuuden ja hindulaisuuden, kanssa. Hän näki ihmisen elämän syklisenä kamppailuna, joka voi johtaa korkeampaan tietoisuuteen, jos ihminen oppii vapautumaan haluistaan ja ymmärtämään elämän perimmäistä luonnetta.
Korkea moraali ja myötätunto
Schopenhauer korosti myötätuntoa ja muiden kärsimyksen ymmärtämistä ihmisen korkeimpina moraalisina ominaisuuksina. Hän näki, että itsekkäät halut olivat tahdon ilmentymiä, mutta myötätunto edusti tahdon yläpuolelle kohoamista ja todellista henkistä vapautumista.
Ajattelun ajaton ylevyys
Hänen ajattelunsa, joka korosti halujen ylittämistä ja esteettistä kontemplaatiota, oli ajallisesti ”eteenpäin katsovaa” ja vastasi kysymyksiin, joita myöhemmät sukupolvet tulisivat esittämään. Hänen filosofiansa ei ollut vain teoreettista, vaan tarjosi myös käytännöllisiä keinoja kärsimyksen ymmärtämiseen ja sen ylittämiseen.
Aikakauden vastarinta ja Schopenhauerin yksinäisyys
Schopenhauerin ajattelu ei sopinut 1800-luvun optimistiseen ja edistysuskoiseen ilmapiiriin, jossa Hegelin kaltaiset filosofit edustivat ajan henkeä. Hegelin monimutkaiset järjestelmät ja hänen keskittymisensä historialliseen ja sosiaaliseen edistykseen olivat helpommin hyväksyttäviä aikansa akateemisissa piireissä.
Schopenhauerin suoraviivaisuus, hänen avoin kritiikkinsä Hegeliä kohtaan ja pessimistinen sävy koettiin epämukaviksi ja jopa provosoiviksi. Näin hänen ajatuksensa jäivät suurelta osin huomiotta.
Myöhempi oikeutus
Schopenhauerin filosofia on saanut jälkikäteen laajan tunnustuksen, ja hänen ajattelunsa on osoittautunut monella tapaa oikeaksi. Hänen ideansa ovat vaikuttaneet merkittävästi moderniin filosofiaan, psykologiaan ja taiteeseen. Hänen pessimisminsä ja kärsimyksen analyysinsa tuntuvat erityisen ajankohtaisilta nykyajan monimutkaisessa ja epävarmassa maailmassa.
Schopenhauer oli kuin majakka aikansa pimeydessä – hänen valonsa ei aluksi saavuttanut monia, mutta ajan myötä sen merkitys on paljastunut syvällisesti. Hänen ylevä ja ajaton viisautensa toimii yhä innoituksen lähteenä niille, jotka etsivät elämän syvempää tarkoitusta.
Seuraavana tarkastelemme: Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770 – 1831)
